Sisukas ja pelkäämätön oon

Eilen aamulla pakkasin laukut, laitoin bleiserin päälle ja kävelin ovesta ulos. Aika yksinkertaistahan se loppujen lopuksi on. 

No, ei sitä helpolla silti koskaan pääse. Jos joku sattui eksymään Helsinki-Vantaalle eilen aamukymmenen maissa ja näki kasan ihmisiä, joista jokainen näytti vähemmän tai enemmän epätoivoisesti itkevältä vauvalta, niin siinä oli todennäköisesti minä, sekä mun perhe ja ystävät. Ei ollut mikään parhaimmista hetkistä, mutta ehkä itkin siinä koko kymmenen kuukauden itkut kerralla. Kiitos vielä kaikki rakkaat, jotka siellä olitte mua saattamassa! Teitä on jo ikävä.

Kaikesta silti selviää. Sain marsittua kovalla itsekurilla turvatarkastuksista läpi neljän muun vaihtarin kanssa, ja vilkutin viimeiset vilkutukset sille itkevälle kasalle. Seuraavat 15 minuuttia kokosin itseäni itkuilta, mutta kun sain ruokaa, nenän niistettyä ja juotua pullollisen vettä, alkoi sama innostus löytymään uudelleen, mikä oli sen edeltävän tunnin aikana vähän hukkunut. Oli yksi parhaimmista tunteista kävellä lentokoneeseen vaihto-oppilaana.

Lennot sujui hyvin, vaikka Pariisin lentokenttä onkin sekava ja huomattiin aika myöhään, että meidän kannattaisi olla jo lentokoneessa jatkolentoa varten. Mutta hei, ei hätää, me ehdittiin! Bordeaux oli siis määränpäänä ja sinne myös löysin tieni. Siellä sitten alkoikin oikeasti tämä ranskalainen elämä.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia saapumisesta sisälsivät monta poskipusua, monta uutta ihmistä sekä selfien, jonka host-isäni halusi ottaa minusta ja uusista vanhemmistani heti, kun pääsin paikalle. Jokainen vastassa oleva ihminen tuli tervehtimään, esittelemään itsenä ja toivottamaan tervetulleeksi Ranskaan. Joku antoi suuren Suomen lipun käteeni ja hämmentyneenä pitelin sitä ja heiluttelin kuvissa. Tätä kesti hetken, mutta siitä piti myös jatkaa matkaa, uuteen kotiini nimittäin!

Reilun tunnin kestävän automatkan näkymät olivat erittäin viiniviljelmä pitoisia. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä enemmän viiniviljelmiä oli. Keskeltä näitä viinimäisiä maisema tulikin tämä pieni kylä, missä nykyään asun. Hieman kulahtanut Jarnac-Champagne -kyltti oli kylään vievän tien päässä. "Tuossa on korjaamo. Tuolla on apteekki. Tuolla on toinen korjaamo. Tuolla on kirjasto!", selosti host-isäni samalla, kun ajoimme tämän hyvin pienen kylän "keskustassa". Siitä jatkoimme matkaa vielä parisataa metriä eteenpäin, josta käännyimme tielle, jonka päästä löytyi suloinen talo rapistuneilla seinillä ja sinisillä ikkunaluukuilla. 

Se talo on mun uusi koti! Ja se on valtava. Jokaisessa huoneessa on enemmän kuin reilusti tilaa, ja täältä löytyy myös kaksi autotallia (host-isän harrastus on vanhat autot), joissa molemmissa on useita autoja. Talon päädyssä on myös ylimääräinen valtava tila, johon ollaan rakennuttamassa uimahallia. Tontti yltää kymmeniä metrejä suuntaansa, ja pihalla kasvaa päärynöitä, omenia, vadelmia, persikoita ja monia muita hedelmiä ja marjoja. Näkymät on huikeat (ja tietysti hyvin viiniviljelmäiset) ja rauha täällä on taattu. Pari naapuria asuu lähellä, mutta autojen ääniä ei kuulu lähes koskaan, sillä kaikki isommat tiet ovat kilometrien päässä. 

Ensimmäisenä iltana söin hyvää pastaa, puhuin surkeaa ranskaa ja nautin olostani. Host-vanhempani ovat mitä kultaisimpia ihmisiä ja jaksavat höpöttää ranskaksi sitä sun tätä, vaikka ymmärrän ehkä puolet. He toistavat, puhuvat hitaasti, auttavat,  kun en osaa sanoa, ja yrittävät kääntää englanniksi, jos en millään ymmärrä. Ranskalla pärjää silti erittäin hyvin ja kommunikointia mun osalta voisi kutsua jopa kohtalaisen ymmärrettäväksi!

Kaiken kaikkiaan täällä menee tosi hyvin. Kotiuduin nopeasti, mua autetaan ja täällä on hyvä olla, vaikka onhan tää aikamoista seikkailua. Koen periaatteessa olevani kotona, mutta en osaa puhua, en löydä astioita, enkä tunne ketään täältä host-vanhempia lukuunottamatta. Tästä tää silti alkaa sujumaan. Nyt jo tiedän, mistä löydän välipalaa, missä on lähin bussipysäkki ja miten sanon ranskaksi olevani täynnä, jos tarjotaan lisää ruokaa. Sitä paitsi tällä hetkellä makoilen sängylläni, syön salmiakki ja kuuntelen PMMP:tä, eli mikään oleellinen ei oo muuttunut! 

Mun hieman kontrollifriikki luonteeni joutuu kuitenkin koetukselle, kun en tiedä etukäteen oikein mitään, vaan kaikki tapahtuu jonkun muun järjestämänä ja huolehtimana. Se tekee silti hyvää, että opin vähän päästämään irti kaiken hallitsemisesta. Jos joskus, niin nyt on aika elää hetkessä ja nauttia asioista sellaisina kuin ne eteen tulevat. Sitä paitsi (Emma Salokoski - sinä sen sanoit) vahva, kaunis, viisas, sisukas ja pelkäämätön oon! 

Ma maison<3

Viinitiloja valloittamaan

"Täällä asuu alle 800 ihmistä ja kaikki työskentelee alkoholin parissa", sanaili tuleva host-veljeni kauniisti viime huhtikuussa, kun kyselin jonkinlaista kuvailua mun tulevasta kotikaupungista. Silloin tajusin, että kaupungissa asumisesta mun on turha haaveillakaan.

Jarnac-Champagne, tämä viinitilojen keskellä oleva pieni kunta, sijaitsee punaisen nupin osoittamassa paikassa. 30 kilometriä Atlantin Rannikolle, 100 kilometriä Bordeaux'hon, 500 kilometriä Pariisiin ja 2800 kilometriä Suomeen, siellä on mun uusi koti! 

Uudessa kodissa mua odottavat suloiset host-vanhemmat, joiden kaksi lasta ovat viettämässä omaa vaihtovuottaan. Varalapsena oleilu kelpaa erittäin hyvin. Ja ai niin, tärkein unohtui, siellä on myös kaksi kissaa! 

Tulevaan perheeseeni ja kotikylääni oon enemmän kuin tyytyväinen, mutta on mulla myös jotain jännittämisen aihetta: mä menen sinne puhumaan ranskaa! Hui. Tän hetkistä ranskan taitoani voisi kuvailla sanalla vaivalloinen: vaivalloista puhua, vaivalloista ymmärtää. Koko juttu on aika vaivalloinen, mutta ei se mitään. Kyllä mä sen tulen oppimaan! 

Oon tehny itteni kanssa sopimuksen, että rupean puhumaan ranskaa aina ja kaikkialla heti alusta alkaen. Ekat viikot meneekin varmaan tällä tyylillä!

Tämä kaikki mua odottaa alle kahden viikon päästä! Elämä on nyt sellaista jännittää, ei jännitä, jännittää tyyppistä vuoristorataa. Mikään ei silti pelota. (Okei, vähän pelottaa lentokentälle meno. En millään haluis hyvästellä kaikkia rakkaita ihmisiä, vaikka ne onkin vaan väliaikaiset heipat!) On silti ihan hirmuisen kivaa, että oikeesti lähden. Ihan oikeesti. En huijaa. Jee!

Seison ylösalaisin, varpaat korvissa

Nyt on aika hyvä hetki pysähtyä miettimään, kuinka monta unelmaa oon elämäni aikana toteuttanut. En kovinkaan monta verrattuna niiden kuplivaan määrään mun mielessä. Pienet seikkailut jää usein ajatusvaiheelle, mutta suuremman halusin toteuttaa. Enää kolme viikkoa ja sitten se alkaa.

Vuosi tästä taaksepäin olin päättänyt, että teen kaikkeni tullakseni Rotary vaihto-oppilaaksi. Kunnianhimoisena ihmisenä mulla on tapana onnistua, jos jotain oikein haluan (okei, vähän liiottelen, tykkään vaan uskoa enemmän siihen kun onnekkuuteen), ja tällä hetkellä oon hermostuneen innostuneen haikean iloinen kasa vaihtaria. Ja tässä olotilassa on just hyvä olla. 

Kaiken tän oudoimmankin tunteilun keskellä oon nauttinut kesästä sateineen ja kylmine säineen. Jokaista suurta suunnitelmaa en toteuttanut, mutta oon soittanut keskellä yötä laiturilla ukulelea, sekä uinut yksin järvessä auringon laskiessa, kun vesi oli vielä alle 15°c lämmintä. Oon myös syönyt salmiakkia. Paljon. Tuskin oisin mitään muuta kaivannutkaan.

Nyt vaan odotan. Tai siis en tietenkään pelkästään odota. Vietän ihania hetkiä ystävien kanssa, ja nautin kotona olemisesta, mutta aina se pieni osa mua odottaa niin innolla kuin kauhulla sitä, että kalenteri näyttää 25.8. ja kello on varttia yli puolen päivän. Ja mitä sen jälkeen? Sitä en tiedä. En tiedä yhtään.