Ranskalainen joulu

Se näyttää vihreältä ulkoa ja punaiselta sisältä. Se tuoksuu ostereilta ja hanhenmaksalta, viiniltä ja shampanjalta, takkatulelta ja muovikuuselta. Se kuulostaa naurulta ja puheensorinalta, ranskalta ja suomelta, tai suomelta ehkä vain meidän talossa. Se on lämmin ja ruokaisa, sitä ranskalainen joulu oli.

 Aamulla ei näkynyt Joulupukkia televisiossa, kuusi oli koristeltu jo kauan sitten ja riisipuurosta ei ollut tietoakaan. Äh öh. Missä joulu? Lounas oli hyvinkin arkinen, iltapäivällä ei mitään sen kummempia tehty. Annin kanssa yritettiin saada joulufiilistä kuuntelemalla suomalaista joulumusiikkia ja keittämällä riisipuuroa myöhemmin iltapäivästä, mutta silti, missä joulu? Oli epäjouluisin joulufiilis ikinä, vielä siinä vaiheessa.

Onneksi päivä muuttui illaksi, nälkä muuttui ruoaksi ja joulufiilis muuttui todellisuudeksi. Oli hienosti katettu pöytä ja kallis shampanja, oli lahjat kuusen alla ja liikaa ruokaa pöydässä. Oli neljän tunnin ruokailu, oli ähky. Oli ähkympi. Oli ähkyin. Oli hyvinkin joulufiilis, vaikka toki erilainen joulu. Eri perhe, vaikka sisko oli vierellä, ja eri tavat, vaikka ne ovatkin aika tutuiksi tulleet.

Tapaninpäivänä, samalla kun oma sukuni Suomessa söi yhteistä jouluateriaa, söin toisen host-perheeni suvun kanssa heidän jouluateriaansa. Oli taas ähky, mutta oli joulu. Tai ehkä juuri siksi oli joulu, koska oli ähky.

Joulu tuntui lyhyemmältä ja yksinkertaisemmalta, mutta myös mukavalta ja perinteikkäältä. Uusia kokemuksia on aina ihana saada, mutta tulevana vuotena taidan laittaa tonttulakin päähän jo syyskuussa, sillä vähän jäi semmoinen joulukolo sydämeen. Joulu vain meni, solahti sormien läpi täyttäen vatsan.

Tänään pakkasin tämän hetkisen elämäni muutamaan laukkuun ja vaihdoin asuinpaikkaa väliaikaiseen majoitukseen samaisen vanhan Rotaryn luokse, jonka luona hetki sitten asuin. Uudet vuodet vietän rakkaiden ystävieni, muiden vaihtareiden kanssa, ja ensi vuoden alussa siirryn toiseen host-perheeseeni asumaan. Pian sen jälkeen täällä onkin jo täysi-ikäinen Venla maailmalla.

 

Ihanaa uutta vuotta!<3

 

Ja näin alkaa loma

Asuin tässä hetki sitten kuuden päivän verran erään Rotaryn luona host-vanhempieni lähdettyä pohjoisempaan Ranskaan. Tämä vanha herra, ikää kertynyt jo 80 vuotta, otti minut lämpimästi vastaan. Niinpä sain kuunnella illat tarinoita siitä, millaista oli olla 7-vuotias ranskalainen poika toisen maailmansodan aikaan. Kaikista elämäntarinoista hän painotti silti yhtä asiaa: ole aina onnellinen. Näin olenkin päättänyt tehdä.

Se on ihanaa, millaisia mahdollisuuksia täällä tulee pakon edestä vastaan. Normaalissa tilanteessa olisin tietysti jäänyt yksin asumaan vanhempien ollessa poissa, mutta täällä se ei ole järjestön sääntöjen takia mahdollista, joten minut sijoitettiin minne pystyttiin. En saa aina itse päättää minne menen ja mitä teen, minkä takia kokemuksia kertyy moninkertaisesti enemmän. Joutuu menemään tahtomattaankin sinne oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, niin käytetty ilmaus kun tuo onkin. Maailma avartuu sinne lähtiessä.

Viimeisellä kouluviikolla ennen lomia kaikilla on tapana olla iloisempia. Kaikki hehkuvat sellaista ihanaa rentoutta, mikä kolme viikkoa sitten oli vain haaveena. Viimeiset päivät menivät siksi nopeasti, ja nyt en odota kuin yhtä asiaa: rakkaan siskoni (ihan oikean siskoni!!) tänne saapumista. Anni junailee tiensä tänne tiistai-iltana ja minä pompin riemusta. Sisko on jo huippu juttu, mutta sisko jouluna vielä huipumpi. Jee<3

Tässä on aika eriskummallisen ainutlaatuinen syksy takana, mutta nyt se alkaa olla ohitse. Olen tehnyt paljon ja oppinut sitäkin enemmän. Olen saanut rakennettua itselleni elämän aluksi tuntemattomaan paikkaan. Nyt voisin vain hengähtää. Pian joulun jälkeen vaihdan ensimmäisen kerran perhettä, sillä Rotary-järjestöllä on tapana sijoittaa vaihto-oppilas useampaan perheeseen vuoden aikana. Perheen vaihtuessa saan aloittaa tietyllä tavalla alusta. Ei tässä sinällään ole mitään alusta aloitettavaa, mutta uusissa aluissa on aina jotain viehätystä. On helpompi tarttua tekemättömään, kun saa puhtaan pöydän millä sitä tehdä. Ehkä siinä on syy, miksi tänne alun perin lähdinkin. Kaikki oli erittäin hyvin Suomessa, mutta vaihtelusta ei ole koskaan haittaa. Uutta aloittaessa pääsee näkemään, mitä kaikkea siinä vanhassa oikeasti oppi ja mitä vain luuli oppineensa. Kummasti kertyy näkökulmia niitä etsiessä.

Huomenna menen höpisemään tuleville vaihto-oppilaille, joista ehkä jopa muutamat suunnittelevat suuntaavansa Suomeen. Mietin vielä, että säikäytänkö heidät näyttämällä kuvia mämmistä samalla kertoen, että aurinko laski tänään Etelä-Suomessa kolmen maissa iltapäivällä (ja siihen vielä naureskelen ilkeästi perään onnea Pohjois-Suomeen menijöille), vai näytänkö kuvia aurinkoisesta talvimaisemasta ja annan heidän maistaa Fazerin Sinistä. Ehkä teen vähän molempia. Sen jälkeen annan rakkaille vaihtarikavereilleni jouluisan suuret halaukset, ja ennen kuin huomaankaan, olen siskoni kanssa kävelemässä pienen kyläni kivisillä kaduilla.

Tulevasta viikosta tulee ihana viikko.

Hyvää joulua jo näin etukäteen!<3 Terveisin Venla kymmenen vuoden takaiselta ajalta ja hänen koiransa, jonka nimi oli jotain Konvehdin ja Iso-Kaapon väliltä.

Joulukuisia höpinöitä

Jos aikaa riittäisi hirmusti ja vielä sitäkin enemmän, kirjoittaisin varmaan joka päivä jotain. Aika on silti rajallinen ja kokemuksia koettava ennen kuin niitä kirjoittaa. Siksi nyt tuleekin noin sataviisitoista plus kaksi asiaa mieleen, joista haluaisin kertoa, mutta todennäköisesti onnistun niistä kirjoittamaan noin kaksi. 

Tämä on ensimmäinen joulukuu ilman joulukalenteria. En tiedä oliko tämä oleellisista oleellisinta, mutta oli se asia. Täällä ei samanlaista, jo marraskuussa alkavaa, jouluhehkutusta ole kuin Suomessa. Vasta hetki sitten kauppojen ikkunat täyttyivät joulukoristeista ja kadut jouluvaloista. Ilmassa ei silti hehku sellainen ihana, joskus vähän liioteltukin joulufiilis, jota olen ruvennut jo kaipaamaan. Onneksi voin aina palautua omaan huoneeseeni kuuntelemaan suomalaisia joululauluja ja piirtelemään kortteihin joulukuusia. Aika joulufani taidan sittenkin olla, vaikken sitä ennen tiennytkään. 

Viikonloppuina olen taas mitä milloinkin. Yhtenä kävin läpi niin joulutorit kuin trampoliinipuistot, toisena katsoin auringonlaskut ja antiikkikeräilijän talot. Loma odottaa reilun viikon päässä ja se tulee kovin kovin kovin kaivattuun koloon. Suunnitelmissa on lähtökohtaisesti nukkua ja syödä ja toistaa sama monta kymmentä kertaa. Sillä pääsee jo pitkälle. 

Ei koulussakaan silti mitään vikaa ole! Se niin kuin, miten sen muotoilisi, menettelee. Jos koulupäivät kestäisivät puolet nykyisestä, voisi koulu olla ihan huippua, mutta oppitunnit jatkuvat jatkumistaan iltaan asti ja sitten onkin jo uusi päivä ja koulu ja yö ja rytmi jatkuu näin. Voi tätä Ranskan koulusysteemiä. Ei kummia siinä koulun sivussa ehdi tehdä, mutta ehkä ei tarvitsekkaan. Katselen vain ja opettelen mitä pystyn. 

Mitä sitä vielä tähän elämästä laittaisi. Ranska sujuu muina päivinä paitsi torstaisin, silloin väsyttää aina liikaa. Täysin sujuvaan kielitaitoon on vielä piiiiiiitkä matka, mutta annan kaiken tulla luonnostaan. Joka kuukausi voin ottaa yhden i:n tuosta piiiiiiitkästä pois. Enää on kaksi kolmannesta Ranskan kuukausista jäljellä. Hassun hassun nopeaa ajankulua. Ehkä siksi menenkin nyt mieluummin ruokailemaan sympaattisten ranskalaisten vanhuksien kanssa sen sijasta, että jatkan kaikesta kirjoittelemista. Ajallani vielä kokoan kaikki hienot selitykset kulttuurieroista ranskalaiseen koulusysteemiin (josta riittää asiaa!), mutta joskus annan tämmöisen karkeahkon välipäivityksen elämästä valua julkaistavaksi, vaikka mielelläni kirjoittelisin käyttämällä enemmänkin aikaa, kun yhden hassun hetken. Eletään nyt silti ensisijaisesti.

Elämäniloiset vaihtarit!

Ikävöin aikaa, kun olin pelkkä Venla

Ikävöin itsenäisyyttä. Ikävöin sitä, ettei jokaista menoa tarvitse suunnitella viikkoa etukäteen. Ikävöin lähes kotiovelta lähtevää julkista liikennettä ja ystävilläni yöpymistä ilman sen suurempaa suunnittelua. Ikävöin sitä, että olen itse itsestäni vastuussa, eikä minulla ole kokonaista järjestöä takanani, joka haluaa minun elävän mahdollisimman turvallista ja rauhallista elämää. Ikävöin opettajien ja muiden aikuisten näyttämää luottamusta minua kohtaan. Ikävöin sitä, miten ei tarvinnut kokea itseään lapseksi.

Ikävöin pieniä asioita kotoa. Ikävöin sitä, kuinka ollessani väsynyt äiti hieroi jalkojani. Ikävöin huoneeni ikkunasta näkyviä naapurin leikkiviä lapsia. Ikävöin sitä, että ruokakauppa oli muutaman sadan metrin päässä. Ikävöin leipälaatikossa olevia hapankorppuja. Ikävöin miljoonia kahvihetkiä ystävien kanssa ja Helsingin museoita. Ikävöin saunaa, salmiakkia ja siskoani. Ikävöin isän kanssa elokuvien katsomista. Ikävöin halauksia.

Ikävöin suomen puhumista. Ikävöin itseilmaisua sanoilla. Ikävöin sitä, että kykenen sanomaan mielipiteeni tilanteessa kuin tilanteessa. Ikävöin pitkiä keskusteluja. Ikävöin tilanteiden hallitsemista.  Ikävöin sitä, ettei tarvitse väsyttää itseään joka päivä pelkän puhumisen hankaluudella. Ikävöin tutustumisen helppoutta yhteistä kieltä puhumalla. Ikävöin sanojen hassusti taivuttelua.

Ikävöin koulua, sen punaisia sohvia ja persoonallisia opettajia. Ikävöin opiskelua ja oppimista. Ikävöin stressin tunnetta liiasta tekemisestä. Ikävöin sitä, kuinka yksikään päivä ei ollut hirveä. Tai ehkä oli, mutta ei sitten oikeasti ollutkaan. Ikävöin monipuolisia arkipäiviä. Ikävöin kiireisyyttä ja rauhallisia hetkiä sen välissä. Ikävöin ystäviäni.

Ikävöin sitä, miten useimmat ihmiset jokapäiväisessä elämässäni tunsivat minut lähes läpikotaisin. Ikävöin sitä, ettei itseään ja olemassaoloaan tarvinnut todistella. Ikävöin sitä, miten olin vain oma itseni ilman ylimääräisiä titteleitä; En ollut Finland, en ollut "se vaihto-oppilas", en ollut Étranger, en ollut se, joka ei koskaan ymmärrä, en ollut vaivaksi kenellekään. Olin pelkkä Venla.

Antaa ikävän tulla, kun on tullakseen. Ei se ole myrkkyä pienissä määrissä kerrallaan. Mitä sitä turhaan esittämään, ettei ikävää olisi olemassa. Ei siitä silti tarvitse huolestua, sillä vaikka kaiken aika avoimesti tänne vuodatinkin, eivät nämä tunteen ole yhdellä kerralla tulleita. Tässä on kolmen kuukauden aikaisia ajatuksia, jotka ovat tulleet ja menneet omana hetkenään, kirjoitettuna yhteen ajatusvirtaan. Ja jos ihan totta puhutaan, tuossa on monta asiaa, joita tulen varmasti täältä lähtiessä ikävöimään. On se loppujen lopuksi kivaa olla pienessä erikoisasemassa, enkä varmasti jälkeenpäin valita tästä stressittömästä elämänajasta. Nyt oli vaan yksi niistä päivistä, kun käperryin sängyn nurkkaan kirjoittamaan miettien, mitä kaikkea ihanaa voinkaan Suomesta kaivata. Onnelliseksi tekee tietää, miten hyvän elämän omistaa. Tai siis miten hyvät kaksi elämää. Yksi elämähän se on, kahteen niin kovin erilaiseen paikkaan jaettuna. Molemmat paikat antavat paljon, molemmat paikat kasvattavat ihmisenä. Suomi on jo koti sydämessä, Ranska löytää päivä päivältä tiensä sinne vahvemmin. Venla on ja pysyy omana itsenään maailmaa itseensä sisäistäen. Tästä on hyvä jatkaa tänään alkavaa neljättä kuukautta.

Päivät iloineen ja suruineen

Viime viikonlopun päivämääristä tulee tästä lähin monille mieleen kaikkea muuta kuin hymyä ja naurua, mutta onneksi voin itse muistella - kaikkien kauheuksien lisäksi - myös onnellista viikonloppua. Toki Pariisin tapahtumat koskettivat täällä elämää, saman maan rajojen sisällä kun ollaan. Vaikka kukaan läheisistäni ei menettänyt läheisiään, eikä täällä maaseudulla tarvitse liiaksi pelätä mahdollista jatkoa, ilmapiirin muutos oli ensimmäisinä päivinä selkeä. Päivät ovat silti valuneet eteenpäin ja niiden mukana myös ihmisten pelko ja suru. Enää ei tapahtumia muistella kuin koulun retkiä turvallisuussyistä perumalla.

Viime viikonloppu oli yksi meidän virallisista vaihtari viikonlopuista, jonka takia tunnelma säilyi kaikesta huolimatta sopivan rentona. Omien maiden lippujen sijasta kannoimme kynttilöitä, ja kansallislaulujen tilalle tuli hiljainen hetki iskujen uhreja muistaen, mutta muuten illan ohjelma ei kokenut muutoksia. Vedimme Talent-show esityksemme yhtä innolla kuin yleensäkin, ja myös Rotaryt jaksoivat nauraa yleisössä juhlimisellemme. Nauroimme liikaa ja söimme sitäkin enemmän. Puuhailimme sitä sun tätä, ja illalla soitimme kitaraa tähtien valossa.

Tässä pöydässä meitä oli (tietysti Suomen jälkeen) Perusta, Brasiliasta kertaa kolme, USA:sta, Meksikosta, USA:sta kertaa kolme, Taiwanista ja Brasiliasta!

Illan Talent-show...

...ja Rotareiden järjestämä lauantaiaamun "liikuntahetki"!

Nukuin viikonlopun aikana todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu (eli yli 4 tuntia, molempina öinä!). Silti väsymys pistää nyt päälle, vaikka ja missä ja kuinka ja paljon. Kai se on tämä syksy. Ja tämä ranskan puhuminen. Ja tämä koulu. Ja tämä vähän kaikki. En siitä tiedä, mutta nykyään mut voi löytää useinkin samanlaisena kuin sunnuntaina hotellin aulassa odottelemassa lounasta:

Väsymyksestä huolimatta elämä jatkuu normaalisti eteenpäin; lähtökohtaisesti koulua, ruokaa ja unta. Päivät kuluvat nopeasti. Viikonloppuisin seikkaillaan minne milloinkin. Elämä rakentuu yksinkertaisista palasista monimutkaisessa maailmassa. Niistä palasista tärkeimmät ovat tässä alla...

...ma famille<3

Elämääni eläen

Marraskuu kulkee eteenpäin auringon siivittämänä. Aamulla ilma on yhtä sumuisa kuin väsynyt mieli, mutta päivällä aurinko loistaa kirkkaasti ja niin loistavat omat silmätkin. Kaikki on nyt aika hyvin.

Viime viikonloppu oli täynnä vaihtareita, kehitysvammaisten rumpuryhmän musiikkia, pizzaa, turhia keskusteluja, tarpeellisia keskusteluja, sushia ja hymyjä. Tässä on jotain ainutlaatuista, miten näistä rakkaista muista vaihtareista tuli mulle läheisiä ystäviä heti ensi näkemältä, mutta silti saadaan tutustua toisiimme ja toistemme kulttuureihin viikko viikolta paremmin.

Hyvän viikonlopun jälkeen oli taas uutta energiaa ihan vaan olla ja hymyillä arkenakin. Koulu on alkanut valua mukavampaan suuntaan tavalla jos toisella. Aluksi istuin ymmärtämättömyydessäni tunnista toiseen, mutta nyt ymmärrys alkaa hiipiä luokseni. Käytän usein tunnit kääntämällä opettajan puhetta paperille. Aikaisemmin sain kääntää lauseen ja odottaa useamman minuutin seuraavaa ymmärryksen hetkeä, mutta nyt käsi alkaa puutua kirjoittamisen vauhdista. Eilen historianopettaja laittoi pinon maahanmuuttajille suunnattuja historiantehtäviä eteeni. Taso oli tietomäärältään helppo, mutta oli ihana saada edes jotain oikeaa tekemistä monta tuntia kestäneen passiivisuuden jälkeen. 

Edeltävän kahden viikon aikana olen saanut kuulla kerrasta toiseen, miten ranskan taitoni on kehittynyt huomattavasti. Tuon kuuleminen ei koskaan kyllästytä. Monta epätoivon hetkeä on saatu tähänkin astiseen kehitykseen kulkea, joten joskus on hyvä vaan pysähtyä nauttimaan oppimastaan. Mitä enemmän olen ranskaa oppinut puhumaan, sitä enemmän sitä rakastan puhua. Joskus on huonoja, väsyneitä päiviä ja silloin jokainen sana on työn takana, mutta sitten on niitä hyviä päiviä. Niinä päivinä koen sen ihanan huvittavan mukavaksi, miten osaan puhua jotain kieltä, joka kolme kuukautta sitten oli pelkkä kokoelma yksittäisiä sanoja mielen pohjalla. Ei sitä enää silloin halua lopettaa, kun niin nätisti ne sanat tulevat ulos suusta. Saan silti vielä odottaa sitä hetkeä, että pysyn mukana ranskalaisten nuorten keskustelussa. Pystyn juttelemaan yksittäisten ihmisten kanssa sujuvasti, mutta ranskalaisten puhuminen toisilleen on semmoista, noh, sanotaanko vauhdikasta. En silti stressaa siitä sen enempää. Hyödylliseksi olen kokenut oman taitoni upota omiin ajatuksiini, sillä täällä se tulee joskus tarpeeseen.

Tämä keskiviikko on nimeltään "jour férié", jotain ensimmäinen maailmansota jotain juhlistus muisto jotain päivä. Anteeksi tietämykseni määrä, mutta tuon verran sain irti host-äitini selityksestä. Ei tunnu kukaan sen paremmin tietävän, kuin että kaupat ja koulut ovat kiinni. En valita! Viime viikonloppuna tuli nukuttua noin kolme tuntia ja ensi viikonlopun virallinen vaihtari viikonloppu odottaa edessäpäin. Siellä ei ole tapana nukkua, joten piristi ihan mukavasti 12 tunnin yöunet näin etukäteen. 

Elämä on yhä aika kuvatonta kameran hukkumisepisodin jäljiltä, mutta uusi puhelin lähti tilaukseen muutamia päiviä sitten. Sen pitäisi olla vähän paremmalla kameralla varustettu kuin tämä vanha pätkivä samsungini. Tässä keskellä-ei-mitään asumisessa on se hyvä puoli, että rahaa ei kulu paljoa niin kuin suurimmalla osalla vaihtareista. Täällä ei ole kauppoja, kahviloita tai muita päivittäisen rahankulutuksen kohteita, minkä takia pystyn helposti sijoittamaan junalippuihin ja uuteen puhelimeen ilman tilin tyhjenemistä. Puhelimen tänne saavuttua koetan taas aktivoitua kuvauspuolessa, sillä konkreettisia muistoja haluan toki kerätä ja niitä teille myös näyttää.

Eilen sattui yksi konkreettinen muisto viime vuodelta esiin, kun eteeni pomppasi talvinen kuva Helsingistä. Tuli ikävä sen ratikoita ja kahviloita, rauhallisuutta ja viileyttä. Tuntuu hassulta, että siellä kaikki puhuvat suomea. Tuntuu hassulta, että olin siellä viimeksi noin 80 päivää sitten. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Tuntuu myös hassulta, että on vielä reilusti yli 200 päivää, että siellä taas kävelen. Ei se loppujen lopuksi ole kuin lyhyt aika. Kaikki alkaa silti jo tuntua vieraalta Suomessa. Elämä on aika vahvasti täällä nyt. Se tuntuu hyvältä. Haleja Suomeen tutuille ja tuntemattomille.<3

Haaveilijan paluu arkeen

"Vive les vacances!"

Näin on liidulla kirjoitettu meidän keittiön seinällä roikkuvalle liitutaululle. Voi, kyllä. Eläköön lomat. 

Kahden viikon syysloman aikana ehtii paljon. Ehtii juoksennella pitkin kaupunkeja, onnellisena. Ehtii nukkua. Ehtii katsella maailmaa taas vähän kirkkaammin silmin. Katselin merta, katselin kirkkoja. Katselin ystäviäni Bordeaux'n yön hohtavissa valoissa. Katselin elämää, seikkailuja, rakkautta. Katselin maailmaa vaihtarin silmin.

Annoin elämän tulla vastaan. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunsin toteuttavani unelmia. Toisena päivänä istuin toista tuntia ratikkapysäkillä katselemassa ohi kulkevia ihmisiä. Sitten teki hirveästi mieli pastaa. Ostin, söin, olin tyytyväinen. Ei ollut tekosyitä jättää mitään ideaa toteuttamatta.

Kaikkien seikkailujen jälkeen palasin kotiin perjantai-iltana. Täällä tuijottelen ikkunasta keltaisilla lehdillä peitettyä syksyistä maata ja ajattelen tulevaa. Kaikkia niitä hetkiä, joita tulen täällä vielä kokemaan. Jokaista surua ja iloa, joka odottaa muutaman hetken päässä. Jokaista läpikäytyä ajatusta ja tulevaa pohdintaa. Jokaista elämää tässä elämässä.

Suomessa elämä oli yhtä kuin koulu ja olin siitä onnellinen. Täällä elämä meinaa valua kouluksi ja vältän sitä viimeiseen asti. Vaikka tiedän, että en ole täällä vuoden lomalla, mieli heittää silti vapauteen. Tahdon päästä toteuttamaan itseäni, unelmiani ja ideoitani päästä varpaisiin, eikä se onnistu koulunpenkiltä käsin. Suomessa koulu oli vähän oma juttunsa, antaa kaikkien Vaskislaisten tämä ymmärtää, mutta täällä koulu on koulua. Sitä en nyt liikaa kaipaa. Älkää huoliko, kyllä mä sinne kouluun menen, hymyilen, yritän ymmärtää ja teen tehtäväni. Mieli harhailee vaan muualla.

Vastapainoksi tälle voin silti kertoa, että ikävöin opiskelua. Ikävöin asioiden tutkimista, uuden oppimista ja mielipiteiden muuttumista. Ikävöin keskusteluja politiikasta ja kyseenalaistavia kysymyksiä. Ikävöin uuden sisäistämistä. Ikävöin oppituntien ymmärtämistä. Täällä opiskelen koulussa kieltä, oli oppituntina mikä tahansa biologiasta liikuntaan. Koko ajan tulee uutta opittavaa, mutta kaikki pyörii saman aiheen ympärillä. Tietoa janoavat aivoni alkavat kärsiä yksitoikkoisuudesta, mutta elän nautinnon hetkiä iltaisin tietokoneen ääressä lukiessani Hesarin tiede-sivuja. Näin jaksan koulussa keskittyä kääntämään taloussanastoa suomeksi ymmärtämättä aiheesta sen enempää.

Tätä siis jatkan huomisesta lähtien, sellaista aika arkista elämää. Päivä kääntyi marraskuuhun, mutta ulkona paistaa aurinko ja mittari näyttää 20°c. Suuremmat seikkailut odottavat taas ensi viikonloppuna, mutta nyt keskitytään näihin arkisen elämän haasteisiin ja iloihin: vaihtuneiden luokkatilojen löytämiseen, koulubussiin ehtimiseen ja hyvien ruokien syömiseen. Katselen seikkailuita hetken aikaa vähän sivummalta, aamuisin kuuntelen suomalaista musiikkia. Nyt lähden kävelemään vähintään tunniksi keskelle syksyisiä viiniköynnöksiä. Elämä hymyilee omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Kahden kuukauden ajatusvirtaa

Päämäärättömän kunnianhimoinen ihminen. Kaikkea tuota ja niin paljon enemmän ja vähemmän tarvitsee olla, että tätä jaksaa. Pitää olla vähän tavoitteellinen. Nähdä asiat saavutuksina, mistä voi iloita jälkeenpäin. Pitää silti olla vähän vapautuva, siinä määrin, että sen jokaisen onnen tunteen, minkä tuntee tyhmimmästäkin asiasta, suo itselleen.

Olen viettänyt hetkiä odottaen tulevaisuutta. Olen antanut ajatusten valua ensi kevääseen, ensi syksyyn, ensi elämään viiden vuoden päästä. On ihanaa suunnitella tulevaa. Se on niin varmaa, kun sitä ei vielä ole. Harvoin annan itselleni tilaa itkeä osaamattomuuden jaksamattomuutta tai kykenemättömyyttä olemaan jotain tavoiteltavaa. Ehkä juuri siksi, että kaiken käsittely on juuri yhtä hankalaa, miltä se kuulostaa.

Itsetiedostaminen käy välillä ylikierroksilla. Ymmärtämättömyydessä on liikaa aikaa katsella itseään toisen silmien läpi, liikaa aikaa ajatella. Pienikin menetetty itsevarmuus on tuntunut ylivoimaiselta esteeltä. Silti se uusi itsevarmuus, joka täällä kerääntyy päivä päivältä, on paljon hienompaa kuin entinen. Hankaluuksissaan tie itsensä hyväksymiseen täällä on löytynyt yksinkertaisesta elämänohjeesta, jonka sanoin elämää pohtiessa, kaikessa ajattelemattomuudessa toiselle vaihto-oppilaalle, sielunsiskolle, kaksi viikkoa sitten:

Next week you will have to forgive yourself one hundred thousand times.

Seuraavana päivänä, kun koulussa koin epävarmuutta ja heikkoutta hymyilemättömyydestäni, kirjoitin tuon satunnaisen lauseen kuulakärkikynällä kalenteriini, nätisti kaunolla muotoillen. Rupesin katsomaan sitä vähintään neljätoista kertaa päivässä. Annoin itselleni luvan ajatella itseäni kaiken muun yli. Loppuviikosta hymyilytti. On se anteeksianto kumma juttu, varsinkin itsellensä.

Nämä uudet henkisellä itsetutkistelulla löydetyt elämänohjeet ovat kaikessa tärkeydessään silti toissijainen juttu. Ensisijainen on se itselleen onnen hetkien suominen. Siinä tarvitaan vähän taitoa, vähän heittäytymistä ja paljon ylianalysoimisesta pois pääsemisestä. Pitää osata olla miettimättä liikaa. Pitää osata antaa itselleen kaikki hetket. Maailmaa katsoessa ei pidä olla liian kriittinen tai liian odottava, pitää vain olla. Monta onnen hetkeä saa kokea, kun ei katso yli niiden. Monta yhtä huvittavan ihanaa, sellaista mitä oli rullailla skeittilaudalla istuen tiensä joenvartta pitkin Bordeaux'ssa. Itsensä vapauttaminen on aika kuvaavasti sanottu. Joskus vaan elää sen kummempia miettimättä.

Itsensä vertailu muihin on kostautunut useamman kerran. Muilla tarkoitan muita vaihto-oppilaita. Aina on joku, jolla on enemmän paikallisia kavereita kuin sinulla. Aina on joku, jonka kielitaito kehittyy viikossa yhtä paljon kuin omasi kuukaudessa. Aina on joku, joka tuntuu olevan onnellisempi, heittäytyvämpi, esimerkillisempi vaihto-oppilas. Aina on se joku. Rotareiden koulutukset pinttivät aika tehokkaasti mieleen, millainen on täydellinen vaihto-oppilas. Siksi yksi suurimmista haasteista on ollut hyväksyä se, että täälläkin olet vain ihminen. Olet omana itsenäsi maailmalla. Rotareiden lähettämä Suomen edustaja kyllä, mutta ensisijaisesti pelkkä Venla, joka halusi elämäänsä vähän vaihtelua, vähän seikkailua.

Tänään on kaksi kuukautta siitä, kun tämän seikkailun aloitin. Yritin sen vuoksi selventää, miten kaikki täällä ei ole iloa, juhlaa, hymyä tai rentoa elämää, mutta tuloksena oli monta epäselvää lausetta ja ylitaivutettua adjektiivia. Ei tästä ehkä mitään konkreettista irti saanut, mutta tältä musta silti tuntuu. Sekavan yksinkertaiselta. Itsevarmana eteenpäin menevältä. Onnelliselta, kunnes itkettää. Sitten taas naurattaa. Ja naurua saa jatkaa.

Hymyilevä viikonloppu

Viime perjantaina lastattiin bussi täyteen onnesta hehkuvia vaihtareita koettelemaan bussikuskin hermoja. Ei meistä kukaan malttanut pysyä omalla paikallaan, ja äänimaisema oli lähinnä kiljuva apinalauma kuuntelemassa listahittejä volyymit kaakossa, mutta ainakin meillä oli hauskaa. Hauskaa jatkui myös koko viikonlopun ajan.

Suuntana oli Mont Saint-Michel: historiallinen luostarisaari, yksi Ranskan suosituimmista turistikohteista ja tulevan viikonlopun ajan 350 vaihtarin tutustumiskohde. Ennen sinne selviämistä meillä oli kuitenkin koko päivän kestävä bussimatka edessä. Matkan varrella poikkesimme tunnin kestävällä jokiveneretkellä, mutta sitä lukuun ottamatta saimme rauhassa juhlia bussissa jälleennäkemistä.

Mont Saint-Micheliin saavuttaessa ilta oli jo pimennyt. Meitä vastassa oli pimeydestä hohtava Disney-elokuvien linnoja muistuttava saari. (Välihuomiona voin kertoa, että löytämäni artikkelin mukaan Mont Saint-Micheliä on kuin onkin käytetty esikuvana Disneyn Tangled -elokuvassa.) Kaikki liimautuivat ikkunaan kiinni ihastelemaan tätä unelmista muodostunutta todellisuutta. Ilta parani entisestään päästessämme katsomaan arkkitehtuurista ihmettä saarelle johtavalle sillalle. Se valojen hehku tuskin katoaa koskaan mielestä.

Seuraavana päivänä lähdimme uteliain mielin tarkastelemaan luostarisaaren katuja ja kappeleita. Kadut olivat suloisesti vuorattu turisteille osoitetuilla ylihinnoitelluilla kaupoilla ja ravintoloilla, mutta taivaaseen päin katsoessa, kun pystyi näkemään vain vanhojen talojen ylimmät ikkunat ja luostarin tornit, kulkivat historia-väristykset pitkin kehoa. Mont Saint-Michel on yksi niistä paikoista, joita jaksaisi kierrellä ja kaarrella etsien kaikki kolot ja tarinat muurien takaa, mutta aika oli rajattu. Muut vaihtarit odottivat lippuineen ja juhlivine mielineen meitä hotelleillaan.

 
Ai että sitä jälleennäkemistä, kun bongataan meidän suomalaiset sieluntoverit muiden joukosta. Ja ai että sitä fiilistä, kun saadaan meidän vaaleahiuksinen, suomea puhuva ryhmä kasaan ja lauletaan Frontside Ollie kymmenettä kertaa putkeen. Vielä puoli vuotta sitten oltiin lähinnä toisillemme tuntemattomia, samasta asiasta unelmoivia suomalaisia nuoria, ja nyt juostiin pitkin merta hiukset hulmuten Suomen lippu takana liitäen. Meistä on tullut osa yhtä suurta kansainvälistä ryhmää, mutta saatiin hetki taas muistella, mistä ollaankaan lähdetty.

Voisin silti vielä tarkentaa tätä merta pitkin juoksemista: Me 350 vaihtaria kävelimme pitkin merenpohjaa laskuveden aikaan paljain jaloin läheisen saaren viereen ja takaisin. Muta roiskui varpaiden välistä, ja satunnaiset upottavat kohdat ja vesivirtaukset saivat kaikki kirkumaan riemusta. Voisin selittää koko tapahtumasta enemmän, mutta en tiedä miten. Aika hankala sitä on kuvailla miten maa, jolla kävelit, muuttui trampoliiniksi, jossa sai pomppia elämänsä edestä, kunnes upposi polvia myöten mutaan.

Illaksi meille oli varattu perinteistä vaihtariohjelmaa: tanssittiin ympäri ruokailusalia, saatiin taas kerran kuulla jokaisen paikalla olevan vaihtarin kotimaan kansallislaulu ja tietysti syödä. Meidän piirin pöydästä raikui musiikki ja laulu täysillä koko illan ajan ja illan pimentyessä laitettiin DJ pöytänsä taakse ja musiikki soi yöhön asti kaikkien yhdessä tanssien. Vaihtarit, olette parhaita<3

Tässä mun kanssa pienillä kujilla seikkailivat ihanat USA, Brasilia, Chile, Kolumbia ja USA!

Mulla oli aivan mahtava määrä videoita tuolta illalta. Oli. Kamera jäi ravintolaan, kamera ei enää ollut siellä, tuloksena on kameraton Venla. Joo, ärsyttää. Aivan hirveesti ärsyttää, mutta sille ei voi mitään. Kaikkeni tein sen löytääkseni, mutta ei se ole löytänyt tietänsä takaisin mun luokse. Jos ei ihmepalautumista tapahdu, olen nyt hukannut ensimmäisen arvokkaan esineeni melkein 18 vuoden järjestelmällisen tavaroiden säilyttämisen jälkeen. Kai tää piti vielä kokea näin kolme kuukautta ennen täysi-ikäistymistä, jotta voin laittaa tän lapsellisen hajamielisyyden piikkiin. Näin tällä kertaa, älkää siis ihmetelkö kuvien laadun huonontumista! (Tässä olevat kuvat on lainattu toiselta vaihtarilta, Merci Jeremiah!)

Kotimatka meni yhtä sujuvasti, vaikkakin hieman unisemmin, kuin tulomatka. Taas kerran voin sen sanoa, että nämä meidän piirin vaihtarit on täyttä rakkautta. Parempaa en voisi toivoa. Seuraava yhteinen viikonloppu on meillä reilun kuukauden päästä, mutta koulun lomat alkavat ensiviikolla. Tämä kahden viikon syysloma on aivan täydellistä aikaa lähteä seikkailemaan niin Bordeaux'hon kuin eteläisempään Ranskaankin moikkailemaan muita. Mutta ensin nukun koko alkusyksyn univelat pois!

Merci beaucoup pour le week-end magnifique! Je vous aime<3

Kun elämä muuttui arjeksi

Yli kuukauden asuminen täällä on tuonut rutiinit elämään. Lähes kaikki alkaa tuntumaan tutulta ja kotoisalta, eikä uutuudenviehätystä koe kuin yksittäisinä hetkinä. Elämä rupeaa olemaan kovin mutkatonta. Tätä voisi kutsua arjeksi!

Arkipäivät tuntuvat menevän täällä nopeasti pitkien koulupäivien takia. Olen joka päivä, keskiviikkoa lukuun ottamatta, kotona vasta vähän ennen kuutta, sillä viimeinen tunti loppuu viideltä. Maanantaisin ehdin saada koulupäivän jälkeen aikaan vaikka ja mitä, mutta jo tiistaista lähtien energiat kuluvat koulussa loppuun. Niinpä ne kaksi tuntia, mitä ehdin täällä kotona viettää omia juttujani tehden, sujahtavat sormien välistä. Illallista syömme yleensä kahdeksan maissa, jonka jälkeen menen nukkumaan. Aivot kaipaavat hirveät määrät unta koko päivän kestäneen kielikoulun jälkeen, jonka takia voin löytää itseni sängystä jo yhdeksän maissa, mikä Suomessa tuntui olevan täysi mahdottomuus. 

Aivojani saan silti kiittää ja suoda niille ne yhdeksän tunnin unet, sillä ranskan taito kehittyy nyt kovaa vauhtia. Ensimmäiset kolme viikkoa jumitin "ei osaa, ei ymmärrä, ei pysty" -tasolla, mutta sitten tapahtui jotain mysteeristä ja sanat alkoivat saada merkityksiä. Ehei, en ymmärrä läheskään kaikkea. Pystyn silti jo keskustelemaan normaaleimmista aiheista ilman ylimääräisiä tuskia, ja jos energiaa riittää, rupean höpisemään menneessä aikamuodossa ja superlatiivissa. Juuri tänään kaverit koulussa sanoivatkin, että puhun paljon paremmin kuin ensimmäisinä viikkoina. En siis vaan kuvittele, olen ihan oikeasti kehittynyt! Jes!

Kodista on muotoutunut ihana turvapaikka viikkojen saatossa. Täällä on aina hyvä olla, varsinkin nyt, kun talon tavat ovat tutut. Täälläkin elän arkista elämää, jonka takia on hankalaa keksiä, mitä tästä edes kertoisi. Alkuviikkoina ihastelin suihkun kattoikkunaa, jonka kautta tulevat auringonsäteet saivat valuvan veden kimaltamaan. Naureskelin myös yksin huoneessani host-äidille, joka lauloi kovaan ääneen radion mukana aina ruokaa laittaessa. Kaikesta tällaisesta on tullut nyt jotain arkista, jotain mikä on osa tätä Ranska-kotia. Niinpä voin vaikka kertoa, että host-äiti heitti toissapäivänä host-isää banaaninkuorella naamaan. Ihan vahingossa vaan, kun ei se saanut koppia. Tällaista täällä tapahtuu, ainakin saan nauraa paljon!

Kulttuurierot ovat silti kulttuurieroja viikkojenkin jälkeen. Jotkut asiat ovat täällä ihanasti, mutta tiettyjä asioita kaipaan Suomesta hirveästi. Rakastan, miten täällä kaikki vastaavat hymyyn, mutta en jaksaisi millään viivyttää tuttavilta lähtöä puolella tunnilla vain ylimääräisten kohteliaisuuksien takia. Pidän myös siitä, miten täällä kaikki juttelevat helposti puolitutuillekin, mutta toisaalta ärsyttää, että yksin olevaa ihmistä luullaan helposti yksinäiseksi. Tällaista tämä adaptoituminen uuteen kulttuuriin on, täynnä iloja ja ärsytyksiä.

Olen tyytyväinen, että olen onnistunut pitämään vain vähän yhteyttä Suomeen. Heti alusta alkaen huomasin, miten ikävä tulee helpommin aina yhteyttä pitäessä. Se ei silti tarkoita, etteikö mulle saisi laittaa viestiä. Viestiä saa laittaa ja mielelläni teistä kuulenkin ja kuulumisiani kerron, mutta mun suunnalta sitä yhteydenottoa tuskin tulee. Mulle tämä on helpompaa näin, toivottavasti sen ymmärrätte!

Tähän lopuksi laitan pätkän mun yli vuosi sitten kirjoittamasta vaihto-oppilashakemuksesta, joka tuli yksi päivä vastaan tietokoneen kansioiden syvyyksistä ja piristi kummasti päivää. Sain taas uuden muistutuksen siitä, miten mun tän hetkinen elämä on vain pitkäaikaisten unelmien toteutumista, sillä täällä sen unohtaa aika helposti. 

Haluan elää toisessa maassa ja erilaisessa kulttuurissa. Haluan oppia uuden kielen ja uusia tapoja. Haluan nähdä, miten haastavaa on käydä erikielistä koulua. Haluan kokea, millaista on tehdä työtä sen eteen, että pärjään erikielisessä koulussa, ja haluan saada onnistumisen tunteen kieltä oppiessani. Haluan tavata uusia ystäviä, joiden kanssa on ehkä aluksi kielimuuri, mutta joilta voin oppia paljon. Haluan tietää, millaista on elää uudessa perheessä, jota en aluksi tunne, mutta josta mahdollisesti tulee kuin toinen perhe minulle. Haluan tietää millaista on, kun yhtäkkiä elämä onkin toisessa maassa ja sen tavat ja kulttuuri tuntuvat kotoisilta. Haluan olla vaihto-oppilas.

Maailma on tehty meitä varten

Meitä oli viitisenkymmentä vaihtaria, kaikki yhtä elämänjanoisia. Toinen oli tullut Taiwanista klarinettinsa kanssa, toinen Kolumbiasta tanssien, mutta kaikkien kokoontuessa Royanin sateiselle parkkipaikalle perjantai-iltana, oli kilometrit välillä kadonneet jo kauan sitten. Ensimmäisestä vilkutuksesta lähtien pystyi tietämään, että tässä on ystävä vastassa.

Nämä ystävät eivät ole mitä tahansa ystäviä. He ovat niitä, joiden kanssa voit tanssia keskellä yötä meren rannalla. He ovat niitä, joiden kanssa jaat suurimpia pelkojasi, vaikka tapasitte samana päivänä. He ovat niitä, joiden kanssa istut pienen mökin terassilla yömyöhään laulaen kitaran tahtiin. He ovat niitä, joista jokainen kehtaa mennä laulamaan oman maan kansallislaulunsa kymmenien ihmisten eteen yksin. He ovat niitä, joiden kanssa uit meressä aamuyöstä vaatteet päällä. He ovat niitä, joiden takia et nuku kahteen yöhön kahta tuntia enempää, mutta et kadu sitä tippaakaan. He ovat niitä, jotka hyvästelet kahden päivän tuntemisen jälkeen huutamalla: "I love you so much!". He ovat niitä, jotka saavat elämällesi merkityksen täällä ollessa.

Bongatkaa takaa Venla, joka joutui keskeyttämään tärkeän puuhun kiipeämis -projektinsa kuvan takia. Siellä mä juoksen vauhdikkaasti kuvaa kohti!

Saatoin olla vähän kipeä ja menettää ääneni lähes täysin heti viikonlopun alussa. Lauloin silti ylpeänä Maamme laulun kaikkien edessä. Saatoin myös pitää oman kamerani laukussa koko viikonlopun ajan, vaikka kuinka vannoin itselleni etukäteen, että tulen ottamaan paljon kuvia. Mieleen jäi silti vastarannan kirkkaat valot, joita ei sellaisenaan olisi saanut kameraan ikuistettua. Ei tuollaisina viikonloppuina ole aikaa jäädä miettimään, mikä epäonnistui. Kaikki täydellinen oli käsillä siinä ja heti. 

Kaikista ihaninta on, miten paljon meillä on jaettavaa toisillemme elämästä eri puolilta maailmaa. Tänne lähtö ei tarkoita pelkästään Ranskan kulttuuriin tutustumista, vaan saa myös kuulla, millaista on asua Brasilian suurimassa kaupungissa ja katsoa, miten taiwanilaistytöt tekevät kesken aterian origami-joutsenia lautasliinoista. Täällä saa ymmärtää, miten kaikessa erilaisuudessaan kukaan meistä ei poikkea toisesta sen kummemmin. Me olemme vain maailmalle sydämensä avanneita nuoria.

Mä olen meistä kaikista myös ylpeä. Meistä jokainen on lähtenyt toteuttamaan unelmiaan. Meistä jokainen tietää, ettei se ole helppoa. Silti me seistiin siellä oman maan liput käsissämme uuden kulttuurin keskellä. Meistä kaikki haluaa saada tämän uuden kulttuurin osaksi itseään, mutta seistään vahvasti juurillamme. Näitä ihmisiä on helppo rakastaa.

Ranskalainen koululainen, iloinen ja nauravainen

Ensimmäinen koulupäivä tuli ja meni kuin suuri moukarin kuula, joka viskaisee sut tiiliseinän läpi kerran ja lujaa. Pari päivää siinä parantelet haavoja ja mietit, mitä tapahtuikaan, mutta jo kolmantena päivänä näät, miten avarampi maailma on tiiliseinän toisella puolen.

Oli mulla onneksi vähän helpotusta alusta asti. Tiiliseinän läpi oli hyvä lentää keksipaketti taskussa. Eikä kukaan vähätellyt mun ekan päivän jännittelyjä, sillä sain saattajan bussipysäkille ja päivän jälkeen mukavasti kyseltiin, että miten päivä oli mennyt. "Mä selvisin!", huudahdin aina yhtä iloisena. 

Mikään jännittäjähän mä en ole. Olen päässyt seikkailemaan kaikenlaisille esiintymislavoille Pietarilaisesta juhlasalista kesäteatterin lavalle asti. Kaikki uudet paikat oon aina ottanut ilolla vastaan ja jättänyt jännittämisen sikseen, jonka takia olikin yllätys, että tämä melkein 18-vuotias Venla oli kauhuissaan koulubussiin astuessa, kauhuissaan koulurakennukseen kävellessä, kauhuissaan vielä vähän sen jälkeenkin. Elämä silti helpottui uusien ihmisten myötä. Heti ensimmäisestä tunnista lähtien löysin englannintaitoisia luokkakavereita, joiden kanssa kulkea koulussa. Silti ensimmäiset kaksi päivää meni pienessä shokissa eteenpäin kävellen. 

Nyt menee jo ihan aidosti hyvin. Ne ensimmäiset englannintaitoiset kaverit oli mun makuun ehkä vähän liian kiinnostuneita mangasta, mutta muutaman päivän sisällä löysin tieni uuteen kaveriporukkaan, joka otti mut ilolla vastaan. Niinpä saan kulkea koulussa samanhenkisten ihmisten kanssa, jotka jaksavat jopa opettaa mulle ranskaa söpöjen piirustuksien avulla. Olen tutustunut lukuisiin ihmisiin, vaikka kielimuuri onkin huomattava mun vaiheessa olevan ranskan taidon ja ranskalaisten nuorten heikon englannin taidon vuoksi. Monet silti uskaltautuvat sanomaan edes jotain, kun näkevät mut koulun kirjastossa yrittämässä ymmärtää aikakausilehtien tekstejä sanakirjaa epätoivoisesti selaillen. Kaikki tuntuvat myös muistavan mut hyvin jo lyhyen keskustelun jälkeen. Mulla niitä uusia kasvoja ja nimiä tulee sieltä täältä koko ajan, joten unohtuu helposti kenet tunnen ja kenet en. (Terkkuja vaan sille pojalle, joka tuli juttelemaan mulle bussipysäkille selvästi sen oloisena, että ollaan juteltu aiemminkin. En vieläkään tiedä kuka olet!) 

Muuten kaverit, muistatte varmaan sen Venlan, joka oli aina perillä kaikista aikatauluista, niiden muutoksista, esseiden palautuspäivistä ja kaikesta muustakin, mistä vaan perillä voi olla. No, tämä samainen Venla on viimeisen viikon aikana myöhästynyt ainakin neljältä tunnilta noin 20 minuuttia, sillä hänellä ei ole ollut mitään käsitystä, että luokka on vaihtunut tai että hänellä ylipäätänsä on tunti. Vaikka tähän on osittain syynä se, että en ole tunnilla ymmärtänyt, jos opettaja on kertonut tulevista muutoksista, niin mielelläni syytän tästä ranskalaista epäjärjestelmällisyyttä. Täällä et saa edellisenä iltana viestiä, jos joitain muutoksia oppituntiin tulee tai se perutaan kokonaan. Tuntuu, että tieto kulkee "sana kiertää" -periaatteella. Myöskään näihin hieman epäselkeisiin lukujärjestyksiin, mitkä meille ensimmäisenä päivänä jaettiin, ei voi luottaa kovinkaan vahvasti. Luokkatilat ovat monesti eri, mitä paperilla lukee, ja myös tuntien ajat vaihtelevat paljon. Koko koulun alku on kaikkien puolesta ollut yhtä sähläystä, mutta multa se on sitä ollut tuplasti enemmän. Aika paljon kaipaan kartalla olemista, mutta ei tässä voi kun ottaa rennosti. Nätisti vaan astelen myöhästyneenä luokkaan eivätkä opettajat siitä välitä, sillä en mä ole kun "se vaihtari".

Oppitunnit menee mukavasti piirrellen, nukkuen, pohtien elämää ja kirjoitellen kalenterin takaosaan tekstejä. Joskus kopioin taululta muistiinpanoja, mutta harvoin tiedän, mitä ne tarkoittavat. Kotitehtäviä tai kokeita ei mun tarvitse tehdä, sillä tässä vaiheessa se olisi aika mahdotonta kielitaidon puutteen vuoksi. Jotkut opettajat huolehtivat, että pysyn edes jotenkin mukana oppitunnilla käsiteltävästä aiheesta, mutta jotkut eivät huomioi läsnäoloani ollenkaan. Matikan ja englannin oppitunnit ovat nykyään mieleisimpiä, sillä numeroita on helppo ymmärtää joka kielellä ja englannin tunneilla opeteltavat aiheet ovat täällä samaa tasoa, mitä Suomessa opiskeltiin viidennellä luokalla. Ihan kohtalaisesti siis loistan sieltä joukon osaavana yksilönä. Sitäkin on sattunut, että englanninopettaja huutelee luokassa Venlaa, kun ei itse ole varma jonkun sanan kirjoitusasusta.

Koulun ulkopuolella elämä jatkuu ihanasti päivä kerrallaan eläen. Olen päässyt näkemään useita kaupunkeja ja tapahtumia, joiden kautta rakastun Ranskaan päivä päivältä enemmän. Täällä on kulttuuria pienissäkin kaupungeissa, eikä minkään paikan historia jätä kylmäksi. Ranskalaista katukuvaa ihailen yhä yhtä paljon, vaikka vähitellen tähän ympäristöön alkaa tottua. Ei viiniviljelmät kaikessa kauneudessaan sykähdytä enää niin paljoa, kun katsot niitä kymmenettä päivää huoneesi ikkunasta. Kaikki uudet paikat saavat silti pienen Venla-turistin eloon, sillä onhan täällä aivan älyttömän kauniita maisemia. 

Satuin bongaamaan lähikaupungin esitteestä mainoksen kelttiläisen musiikin konsertista, eikä paljoa tarvinnut sitä katsella kun host-täti osti jo liput!

Yhden viikonlopun vietin brasilialaisen vaihtarin Danielan kanssa ja päädyttiin ajelemaan Saintes-kaupungin joessa itse ajettavilla veneillä! 

Näin mä täällä kissoja paijaillen elän; vähän eritavalla kuin yleensä, mutta silti arkea jatkaen. Joskus on huonoja päiviä, mutta niin niitä oli Suomessakin. Koti-ikävä tulee yleensä yhtäkkisinä aaltoina, mutta se menee pois yhtä nopeaa kuin tulikin. Joinain päivinä käyn ranskaksi pidempiä keskusteluja, toisina en osaa sanoa mitään. Unen merkitys on kasvanut moninkertaisesti, sillä univeloilla on suora yhteys siihen, miten hyvin puhun tai ymmärrän ranskaa. Stressitöntä elämää tämä silti on juuri koulutöiden puutteesta johtuen. Mulla jäi kaiken maailman vastuuhommat Suomeen, joten täällä voin pitkästä aikaa elää ilman koko aika täynnä olevaa To do -listaa. Näin mä myös tätä meinaan jatkaa: hymyillen, nauraen ja uutta oppien ilman sen suurempaa kiirettä ja stressiä!