Kun elämä muuttui arjeksi

Yli kuukauden asuminen täällä on tuonut rutiinit elämään. Lähes kaikki alkaa tuntumaan tutulta ja kotoisalta, eikä uutuudenviehätystä koe kuin yksittäisinä hetkinä. Elämä rupeaa olemaan kovin mutkatonta. Tätä voisi kutsua arjeksi!

Arkipäivät tuntuvat menevän täällä nopeasti pitkien koulupäivien takia. Olen joka päivä, keskiviikkoa lukuun ottamatta, kotona vasta vähän ennen kuutta, sillä viimeinen tunti loppuu viideltä. Maanantaisin ehdin saada koulupäivän jälkeen aikaan vaikka ja mitä, mutta jo tiistaista lähtien energiat kuluvat koulussa loppuun. Niinpä ne kaksi tuntia, mitä ehdin täällä kotona viettää omia juttujani tehden, sujahtavat sormien välistä. Illallista syömme yleensä kahdeksan maissa, jonka jälkeen menen nukkumaan. Aivot kaipaavat hirveät määrät unta koko päivän kestäneen kielikoulun jälkeen, jonka takia voin löytää itseni sängystä jo yhdeksän maissa, mikä Suomessa tuntui olevan täysi mahdottomuus. 

Aivojani saan silti kiittää ja suoda niille ne yhdeksän tunnin unet, sillä ranskan taito kehittyy nyt kovaa vauhtia. Ensimmäiset kolme viikkoa jumitin "ei osaa, ei ymmärrä, ei pysty" -tasolla, mutta sitten tapahtui jotain mysteeristä ja sanat alkoivat saada merkityksiä. Ehei, en ymmärrä läheskään kaikkea. Pystyn silti jo keskustelemaan normaaleimmista aiheista ilman ylimääräisiä tuskia, ja jos energiaa riittää, rupean höpisemään menneessä aikamuodossa ja superlatiivissa. Juuri tänään kaverit koulussa sanoivatkin, että puhun paljon paremmin kuin ensimmäisinä viikkoina. En siis vaan kuvittele, olen ihan oikeasti kehittynyt! Jes!

Kodista on muotoutunut ihana turvapaikka viikkojen saatossa. Täällä on aina hyvä olla, varsinkin nyt, kun talon tavat ovat tutut. Täälläkin elän arkista elämää, jonka takia on hankalaa keksiä, mitä tästä edes kertoisi. Alkuviikkoina ihastelin suihkun kattoikkunaa, jonka kautta tulevat auringonsäteet saivat valuvan veden kimaltamaan. Naureskelin myös yksin huoneessani host-äidille, joka lauloi kovaan ääneen radion mukana aina ruokaa laittaessa. Kaikesta tällaisesta on tullut nyt jotain arkista, jotain mikä on osa tätä Ranska-kotia. Niinpä voin vaikka kertoa, että host-äiti heitti toissapäivänä host-isää banaaninkuorella naamaan. Ihan vahingossa vaan, kun ei se saanut koppia. Tällaista täällä tapahtuu, ainakin saan nauraa paljon!

Kulttuurierot ovat silti kulttuurieroja viikkojenkin jälkeen. Jotkut asiat ovat täällä ihanasti, mutta tiettyjä asioita kaipaan Suomesta hirveästi. Rakastan, miten täällä kaikki vastaavat hymyyn, mutta en jaksaisi millään viivyttää tuttavilta lähtöä puolella tunnilla vain ylimääräisten kohteliaisuuksien takia. Pidän myös siitä, miten täällä kaikki juttelevat helposti puolitutuillekin, mutta toisaalta ärsyttää, että yksin olevaa ihmistä luullaan helposti yksinäiseksi. Tällaista tämä adaptoituminen uuteen kulttuuriin on, täynnä iloja ja ärsytyksiä.

Olen tyytyväinen, että olen onnistunut pitämään vain vähän yhteyttä Suomeen. Heti alusta alkaen huomasin, miten ikävä tulee helpommin aina yhteyttä pitäessä. Se ei silti tarkoita, etteikö mulle saisi laittaa viestiä. Viestiä saa laittaa ja mielelläni teistä kuulenkin ja kuulumisiani kerron, mutta mun suunnalta sitä yhteydenottoa tuskin tulee. Mulle tämä on helpompaa näin, toivottavasti sen ymmärrätte!

Tähän lopuksi laitan pätkän mun yli vuosi sitten kirjoittamasta vaihto-oppilashakemuksesta, joka tuli yksi päivä vastaan tietokoneen kansioiden syvyyksistä ja piristi kummasti päivää. Sain taas uuden muistutuksen siitä, miten mun tän hetkinen elämä on vain pitkäaikaisten unelmien toteutumista, sillä täällä sen unohtaa aika helposti. 

Haluan elää toisessa maassa ja erilaisessa kulttuurissa. Haluan oppia uuden kielen ja uusia tapoja. Haluan nähdä, miten haastavaa on käydä erikielistä koulua. Haluan kokea, millaista on tehdä työtä sen eteen, että pärjään erikielisessä koulussa, ja haluan saada onnistumisen tunteen kieltä oppiessani. Haluan tavata uusia ystäviä, joiden kanssa on ehkä aluksi kielimuuri, mutta joilta voin oppia paljon. Haluan tietää, millaista on elää uudessa perheessä, jota en aluksi tunne, mutta josta mahdollisesti tulee kuin toinen perhe minulle. Haluan tietää millaista on, kun yhtäkkiä elämä onkin toisessa maassa ja sen tavat ja kulttuuri tuntuvat kotoisilta. Haluan olla vaihto-oppilas.

Maailma on tehty meitä varten

Meitä oli viitisenkymmentä vaihtaria, kaikki yhtä elämänjanoisia. Toinen oli tullut Taiwanista klarinettinsa kanssa, toinen Kolumbiasta tanssien, mutta kaikkien kokoontuessa Royanin sateiselle parkkipaikalle perjantai-iltana, oli kilometrit välillä kadonneet jo kauan sitten. Ensimmäisestä vilkutuksesta lähtien pystyi tietämään, että tässä on ystävä vastassa.

Nämä ystävät eivät ole mitä tahansa ystäviä. He ovat niitä, joiden kanssa voit tanssia keskellä yötä meren rannalla. He ovat niitä, joiden kanssa jaat suurimpia pelkojasi, vaikka tapasitte samana päivänä. He ovat niitä, joiden kanssa istut pienen mökin terassilla yömyöhään laulaen kitaran tahtiin. He ovat niitä, joista jokainen kehtaa mennä laulamaan oman maan kansallislaulunsa kymmenien ihmisten eteen yksin. He ovat niitä, joiden kanssa uit meressä aamuyöstä vaatteet päällä. He ovat niitä, joiden takia et nuku kahteen yöhön kahta tuntia enempää, mutta et kadu sitä tippaakaan. He ovat niitä, jotka hyvästelet kahden päivän tuntemisen jälkeen huutamalla: "I love you so much!". He ovat niitä, jotka saavat elämällesi merkityksen täällä ollessa.

Bongatkaa takaa Venla, joka joutui keskeyttämään tärkeän puuhun kiipeämis -projektinsa kuvan takia. Siellä mä juoksen vauhdikkaasti kuvaa kohti!

Saatoin olla vähän kipeä ja menettää ääneni lähes täysin heti viikonlopun alussa. Lauloin silti ylpeänä Maamme laulun kaikkien edessä. Saatoin myös pitää oman kamerani laukussa koko viikonlopun ajan, vaikka kuinka vannoin itselleni etukäteen, että tulen ottamaan paljon kuvia. Mieleen jäi silti vastarannan kirkkaat valot, joita ei sellaisenaan olisi saanut kameraan ikuistettua. Ei tuollaisina viikonloppuina ole aikaa jäädä miettimään, mikä epäonnistui. Kaikki täydellinen oli käsillä siinä ja heti. 

Kaikista ihaninta on, miten paljon meillä on jaettavaa toisillemme elämästä eri puolilta maailmaa. Tänne lähtö ei tarkoita pelkästään Ranskan kulttuuriin tutustumista, vaan saa myös kuulla, millaista on asua Brasilian suurimassa kaupungissa ja katsoa, miten taiwanilaistytöt tekevät kesken aterian origami-joutsenia lautasliinoista. Täällä saa ymmärtää, miten kaikessa erilaisuudessaan kukaan meistä ei poikkea toisesta sen kummemmin. Me olemme vain maailmalle sydämensä avanneita nuoria.

Mä olen meistä kaikista myös ylpeä. Meistä jokainen on lähtenyt toteuttamaan unelmiaan. Meistä jokainen tietää, ettei se ole helppoa. Silti me seistiin siellä oman maan liput käsissämme uuden kulttuurin keskellä. Meistä kaikki haluaa saada tämän uuden kulttuurin osaksi itseään, mutta seistään vahvasti juurillamme. Näitä ihmisiä on helppo rakastaa.

Ranskalainen koululainen, iloinen ja nauravainen

Ensimmäinen koulupäivä tuli ja meni kuin suuri moukarin kuula, joka viskaisee sut tiiliseinän läpi kerran ja lujaa. Pari päivää siinä parantelet haavoja ja mietit, mitä tapahtuikaan, mutta jo kolmantena päivänä näät, miten avarampi maailma on tiiliseinän toisella puolen.

Oli mulla onneksi vähän helpotusta alusta asti. Tiiliseinän läpi oli hyvä lentää keksipaketti taskussa. Eikä kukaan vähätellyt mun ekan päivän jännittelyjä, sillä sain saattajan bussipysäkille ja päivän jälkeen mukavasti kyseltiin, että miten päivä oli mennyt. "Mä selvisin!", huudahdin aina yhtä iloisena. 

Mikään jännittäjähän mä en ole. Olen päässyt seikkailemaan kaikenlaisille esiintymislavoille Pietarilaisesta juhlasalista kesäteatterin lavalle asti. Kaikki uudet paikat oon aina ottanut ilolla vastaan ja jättänyt jännittämisen sikseen, jonka takia olikin yllätys, että tämä melkein 18-vuotias Venla oli kauhuissaan koulubussiin astuessa, kauhuissaan koulurakennukseen kävellessä, kauhuissaan vielä vähän sen jälkeenkin. Elämä silti helpottui uusien ihmisten myötä. Heti ensimmäisestä tunnista lähtien löysin englannintaitoisia luokkakavereita, joiden kanssa kulkea koulussa. Silti ensimmäiset kaksi päivää meni pienessä shokissa eteenpäin kävellen. 

Nyt menee jo ihan aidosti hyvin. Ne ensimmäiset englannintaitoiset kaverit oli mun makuun ehkä vähän liian kiinnostuneita mangasta, mutta muutaman päivän sisällä löysin tieni uuteen kaveriporukkaan, joka otti mut ilolla vastaan. Niinpä saan kulkea koulussa samanhenkisten ihmisten kanssa, jotka jaksavat jopa opettaa mulle ranskaa söpöjen piirustuksien avulla. Olen tutustunut lukuisiin ihmisiin, vaikka kielimuuri onkin huomattava mun vaiheessa olevan ranskan taidon ja ranskalaisten nuorten heikon englannin taidon vuoksi. Monet silti uskaltautuvat sanomaan edes jotain, kun näkevät mut koulun kirjastossa yrittämässä ymmärtää aikakausilehtien tekstejä sanakirjaa epätoivoisesti selaillen. Kaikki tuntuvat myös muistavan mut hyvin jo lyhyen keskustelun jälkeen. Mulla niitä uusia kasvoja ja nimiä tulee sieltä täältä koko ajan, joten unohtuu helposti kenet tunnen ja kenet en. (Terkkuja vaan sille pojalle, joka tuli juttelemaan mulle bussipysäkille selvästi sen oloisena, että ollaan juteltu aiemminkin. En vieläkään tiedä kuka olet!) 

Muuten kaverit, muistatte varmaan sen Venlan, joka oli aina perillä kaikista aikatauluista, niiden muutoksista, esseiden palautuspäivistä ja kaikesta muustakin, mistä vaan perillä voi olla. No, tämä samainen Venla on viimeisen viikon aikana myöhästynyt ainakin neljältä tunnilta noin 20 minuuttia, sillä hänellä ei ole ollut mitään käsitystä, että luokka on vaihtunut tai että hänellä ylipäätänsä on tunti. Vaikka tähän on osittain syynä se, että en ole tunnilla ymmärtänyt, jos opettaja on kertonut tulevista muutoksista, niin mielelläni syytän tästä ranskalaista epäjärjestelmällisyyttä. Täällä et saa edellisenä iltana viestiä, jos joitain muutoksia oppituntiin tulee tai se perutaan kokonaan. Tuntuu, että tieto kulkee "sana kiertää" -periaatteella. Myöskään näihin hieman epäselkeisiin lukujärjestyksiin, mitkä meille ensimmäisenä päivänä jaettiin, ei voi luottaa kovinkaan vahvasti. Luokkatilat ovat monesti eri, mitä paperilla lukee, ja myös tuntien ajat vaihtelevat paljon. Koko koulun alku on kaikkien puolesta ollut yhtä sähläystä, mutta multa se on sitä ollut tuplasti enemmän. Aika paljon kaipaan kartalla olemista, mutta ei tässä voi kun ottaa rennosti. Nätisti vaan astelen myöhästyneenä luokkaan eivätkä opettajat siitä välitä, sillä en mä ole kun "se vaihtari".

Oppitunnit menee mukavasti piirrellen, nukkuen, pohtien elämää ja kirjoitellen kalenterin takaosaan tekstejä. Joskus kopioin taululta muistiinpanoja, mutta harvoin tiedän, mitä ne tarkoittavat. Kotitehtäviä tai kokeita ei mun tarvitse tehdä, sillä tässä vaiheessa se olisi aika mahdotonta kielitaidon puutteen vuoksi. Jotkut opettajat huolehtivat, että pysyn edes jotenkin mukana oppitunnilla käsiteltävästä aiheesta, mutta jotkut eivät huomioi läsnäoloani ollenkaan. Matikan ja englannin oppitunnit ovat nykyään mieleisimpiä, sillä numeroita on helppo ymmärtää joka kielellä ja englannin tunneilla opeteltavat aiheet ovat täällä samaa tasoa, mitä Suomessa opiskeltiin viidennellä luokalla. Ihan kohtalaisesti siis loistan sieltä joukon osaavana yksilönä. Sitäkin on sattunut, että englanninopettaja huutelee luokassa Venlaa, kun ei itse ole varma jonkun sanan kirjoitusasusta.

Koulun ulkopuolella elämä jatkuu ihanasti päivä kerrallaan eläen. Olen päässyt näkemään useita kaupunkeja ja tapahtumia, joiden kautta rakastun Ranskaan päivä päivältä enemmän. Täällä on kulttuuria pienissäkin kaupungeissa, eikä minkään paikan historia jätä kylmäksi. Ranskalaista katukuvaa ihailen yhä yhtä paljon, vaikka vähitellen tähän ympäristöön alkaa tottua. Ei viiniviljelmät kaikessa kauneudessaan sykähdytä enää niin paljoa, kun katsot niitä kymmenettä päivää huoneesi ikkunasta. Kaikki uudet paikat saavat silti pienen Venla-turistin eloon, sillä onhan täällä aivan älyttömän kauniita maisemia. 

Satuin bongaamaan lähikaupungin esitteestä mainoksen kelttiläisen musiikin konsertista, eikä paljoa tarvinnut sitä katsella kun host-täti osti jo liput!

Yhden viikonlopun vietin brasilialaisen vaihtarin Danielan kanssa ja päädyttiin ajelemaan Saintes-kaupungin joessa itse ajettavilla veneillä! 

Näin mä täällä kissoja paijaillen elän; vähän eritavalla kuin yleensä, mutta silti arkea jatkaen. Joskus on huonoja päiviä, mutta niin niitä oli Suomessakin. Koti-ikävä tulee yleensä yhtäkkisinä aaltoina, mutta se menee pois yhtä nopeaa kuin tulikin. Joinain päivinä käyn ranskaksi pidempiä keskusteluja, toisina en osaa sanoa mitään. Unen merkitys on kasvanut moninkertaisesti, sillä univeloilla on suora yhteys siihen, miten hyvin puhun tai ymmärrän ranskaa. Stressitöntä elämää tämä silti on juuri koulutöiden puutteesta johtuen. Mulla jäi kaiken maailman vastuuhommat Suomeen, joten täällä voin pitkästä aikaa elää ilman koko aika täynnä olevaa To do -listaa. Näin mä myös tätä meinaan jatkaa: hymyillen, nauraen ja uutta oppien ilman sen suurempaa kiirettä ja stressiä! 

Tätä on olla Venla juuri nyt

Kissat pyörii kotona, vapaasti ulkona. ”Miau!”, kuuluu joka suunnasta. Lintuja lentelee, hyttyset pistelee. Ilta pimenee. Perhe nauraa, Venla hymyilee. Mitään en ymmärrä, mutta tunnelma on lämmin. Tähdet loistaa taivaalla, juusto lautasella. ”Maista tätä! Ja tätä! Ja tätä!” Nam, hyi, nam. ”Lisää ruokaa?” Ehkä vielä vähän… ”Lisää ruokaa?” Je suis repu!

”Mennään hakemaan ystävältä lihaa. Voit jäädä tänne, jos haluat.” Tietysti lähden mukaan. Kadut ovat kapeita. Auto tulee vastaan, ajetaan ojassa.  Pihalla on ihmisiä. ”Bonsoir! Bonsoir! Bonsoir!” Pieni tyttö tepastelee pihalle. Tervehtii kaikkia. Tulee kohdalleni. Hymyilen,  tyttö antaa poskipusun. Tyttö hymyilee, ja lähtee hyppimään trampoliinille. Juon viinirypäleistä puristettua mehua, juuri tehtyä. Ranska hymyilee, Ranska on mukava.

Saintesin kadut vilisee ihmisiä. Ranskalainen katukuva on kaunis. Kirkkoja, kissoja, ränsistyneitä taloja. Hymyileviä ihmisiä, juoksevia lapsia, polkupyöriä. Pilvinen taivas, kuuma ilma. Ravintolassa tarjoilija on kuin pitkäaikainen ystävä. Jutellaan, nauretaan. Ruoka on hyvää, jälkiruoka makeaa. Jenkki-purkka, pelasta!

Illalla väsyttää. Kuuman päivän jälkeen päätä särkee. ”Venla, mene vaan nukkumaan!” Bonne nuit! Avaan makuuhuoneen ikkunan. Raikas yöilma kohtaa kasvot. ”Ei ei ei! Hyttyset tulee sisään! Ne näkee valon ja tulee! Älä avaa iltaisin ikkunaa.” Ai, okei. Äh. On kuuma. Päähän sattuu. Suomessa sai avata aina ikkunan. Eihän täällä ole edes paljoa hyttysiä…

Herään, avaan ikkunan. Kirkonkellot soi, tuuli humisee. ”Bonjour!” Aamupala on hyvää. Sitten maistuu sokeri suussa. Missä ruisleipä? Hapankorput? Jenkki-purkka, älä ikinä lopu! ”Venla, On y va!” Ajetaan kymmenen eri pienen kylän läpi, vaikka mennään nopeinta reittiä. Matkalla väsyttää. Suljen silmät. Ihan hetkeksi vain. ”Venla, katso!” Mitä? ”Siellä etsitään ostereita!” Meri on matalalla. Kymmeniä ihmisiä etsimässä ostereita. ”Kohta ollaan perillä.”

Tuntuu, kuin olisin Italiassa. Korkeita valkoisia katulamppuja, leveitä katuja, turisteja. Majakka. ”Venla, haluatko kiivetä?” Tietysti! Monen monta askelta. ”Mene vaan edeltä!” Kiidän, vaikka jalkoihin sattuu. Ylhäällä lentää helikopteri suoraan nenän edestä. Meri jatkuu, jatkuu, jatkuu. Rantakadut loistaa valoa. ”No, onko kaunista?” On!

”Se on kylmää! Kylmää! Hyi!” Heh, tulkaapa Suomeen. Meren aallot vie mukanaan. Kellun ja hymyilen. Vesi kuljettaa. Uin, vaikka ikuisuuden. Suolaa menee silmiin. Irvistän. Sitten taas uin. Rannalla istuessa meri alkaa nousemaan. ”Katso, tuon miehen pyyhe kastuu!” Meri lähenee, metri metriltä. Aika kaunista.

”Jäätelöä! Mitkä kaksi makua otat?” Yksi riittää, kiitos! Sitruunainen sorbetti sulaa suussa. ”No niin, mitä otat toiseen jäätelöön?” Niin mihin? ”Toiseen jäätelöön. Yksi on niin pieni.  Ja nyt valitset kaksi makua!” Ai. Pistaasi ja vadelma. Pitää alkaa ostamaan isompia vaatteita.

Auto ajaa kohti kotia. Koko suuri alue, joka oli päivällä täynnä ihmisiä etsimässä ostereita, on nyt meren peitossa. Meri jatkuu, jatkuu. Päivä oli ihana. Niin ihana. Mietin, jos olisin voinut jakaa sen kavereiden kanssa. Kavereiden, jotka ovat Suomessa. Ei, aivot hiljaa. Viiniviljelmät vilisee silmien edessä. Rupean nukkumaan.

”Keräsin vaan tähän nyt jotain illaksi mitä kaapista löytyi.” Juustoja, viinirypäleitä, salaattia, muuta hyvää, nam! Syön, nauran, syön. Aurinko laskee. Nauran lisää. Syön lisää. On pimeää. Elämä on hyvää. Kai se on tätä olla vaihtari Ranskassa. Kai se on tätä toteuttaa unelmiaan. Se on varmasti tätä olla Venla juuri nyt. Onnellinen.