Ikävöin aikaa, kun olin pelkkä Venla

Ikävöin itsenäisyyttä. Ikävöin sitä, ettei jokaista menoa tarvitse suunnitella viikkoa etukäteen. Ikävöin lähes kotiovelta lähtevää julkista liikennettä ja ystävilläni yöpymistä ilman sen suurempaa suunnittelua. Ikävöin sitä, että olen itse itsestäni vastuussa, eikä minulla ole kokonaista järjestöä takanani, joka haluaa minun elävän mahdollisimman turvallista ja rauhallista elämää. Ikävöin opettajien ja muiden aikuisten näyttämää luottamusta minua kohtaan. Ikävöin sitä, miten ei tarvinnut kokea itseään lapseksi.

Ikävöin pieniä asioita kotoa. Ikävöin sitä, kuinka ollessani väsynyt äiti hieroi jalkojani. Ikävöin huoneeni ikkunasta näkyviä naapurin leikkiviä lapsia. Ikävöin sitä, että ruokakauppa oli muutaman sadan metrin päässä. Ikävöin leipälaatikossa olevia hapankorppuja. Ikävöin miljoonia kahvihetkiä ystävien kanssa ja Helsingin museoita. Ikävöin saunaa, salmiakkia ja siskoani. Ikävöin isän kanssa elokuvien katsomista. Ikävöin halauksia.

Ikävöin suomen puhumista. Ikävöin itseilmaisua sanoilla. Ikävöin sitä, että kykenen sanomaan mielipiteeni tilanteessa kuin tilanteessa. Ikävöin pitkiä keskusteluja. Ikävöin tilanteiden hallitsemista.  Ikävöin sitä, ettei tarvitse väsyttää itseään joka päivä pelkän puhumisen hankaluudella. Ikävöin tutustumisen helppoutta yhteistä kieltä puhumalla. Ikävöin sanojen hassusti taivuttelua.

Ikävöin koulua, sen punaisia sohvia ja persoonallisia opettajia. Ikävöin opiskelua ja oppimista. Ikävöin stressin tunnetta liiasta tekemisestä. Ikävöin sitä, kuinka yksikään päivä ei ollut hirveä. Tai ehkä oli, mutta ei sitten oikeasti ollutkaan. Ikävöin monipuolisia arkipäiviä. Ikävöin kiireisyyttä ja rauhallisia hetkiä sen välissä. Ikävöin ystäviäni.

Ikävöin sitä, miten useimmat ihmiset jokapäiväisessä elämässäni tunsivat minut lähes läpikotaisin. Ikävöin sitä, ettei itseään ja olemassaoloaan tarvinnut todistella. Ikävöin sitä, miten olin vain oma itseni ilman ylimääräisiä titteleitä; En ollut Finland, en ollut "se vaihto-oppilas", en ollut Étranger, en ollut se, joka ei koskaan ymmärrä, en ollut vaivaksi kenellekään. Olin pelkkä Venla.

Antaa ikävän tulla, kun on tullakseen. Ei se ole myrkkyä pienissä määrissä kerrallaan. Mitä sitä turhaan esittämään, ettei ikävää olisi olemassa. Ei siitä silti tarvitse huolestua, sillä vaikka kaiken aika avoimesti tänne vuodatinkin, eivät nämä tunteen ole yhdellä kerralla tulleita. Tässä on kolmen kuukauden aikaisia ajatuksia, jotka ovat tulleet ja menneet omana hetkenään, kirjoitettuna yhteen ajatusvirtaan. Ja jos ihan totta puhutaan, tuossa on monta asiaa, joita tulen varmasti täältä lähtiessä ikävöimään. On se loppujen lopuksi kivaa olla pienessä erikoisasemassa, enkä varmasti jälkeenpäin valita tästä stressittömästä elämänajasta. Nyt oli vaan yksi niistä päivistä, kun käperryin sängyn nurkkaan kirjoittamaan miettien, mitä kaikkea ihanaa voinkaan Suomesta kaivata. Onnelliseksi tekee tietää, miten hyvän elämän omistaa. Tai siis miten hyvät kaksi elämää. Yksi elämähän se on, kahteen niin kovin erilaiseen paikkaan jaettuna. Molemmat paikat antavat paljon, molemmat paikat kasvattavat ihmisenä. Suomi on jo koti sydämessä, Ranska löytää päivä päivältä tiensä sinne vahvemmin. Venla on ja pysyy omana itsenään maailmaa itseensä sisäistäen. Tästä on hyvä jatkaa tänään alkavaa neljättä kuukautta.

Päivät iloineen ja suruineen

Viime viikonlopun päivämääristä tulee tästä lähin monille mieleen kaikkea muuta kuin hymyä ja naurua, mutta onneksi voin itse muistella - kaikkien kauheuksien lisäksi - myös onnellista viikonloppua. Toki Pariisin tapahtumat koskettivat täällä elämää, saman maan rajojen sisällä kun ollaan. Vaikka kukaan läheisistäni ei menettänyt läheisiään, eikä täällä maaseudulla tarvitse liiaksi pelätä mahdollista jatkoa, ilmapiirin muutos oli ensimmäisinä päivinä selkeä. Päivät ovat silti valuneet eteenpäin ja niiden mukana myös ihmisten pelko ja suru. Enää ei tapahtumia muistella kuin koulun retkiä turvallisuussyistä perumalla.

Viime viikonloppu oli yksi meidän virallisista vaihtari viikonlopuista, jonka takia tunnelma säilyi kaikesta huolimatta sopivan rentona. Omien maiden lippujen sijasta kannoimme kynttilöitä, ja kansallislaulujen tilalle tuli hiljainen hetki iskujen uhreja muistaen, mutta muuten illan ohjelma ei kokenut muutoksia. Vedimme Talent-show esityksemme yhtä innolla kuin yleensäkin, ja myös Rotaryt jaksoivat nauraa yleisössä juhlimisellemme. Nauroimme liikaa ja söimme sitäkin enemmän. Puuhailimme sitä sun tätä, ja illalla soitimme kitaraa tähtien valossa.

Tässä pöydässä meitä oli (tietysti Suomen jälkeen) Perusta, Brasiliasta kertaa kolme, USA:sta, Meksikosta, USA:sta kertaa kolme, Taiwanista ja Brasiliasta!

Illan Talent-show...

...ja Rotareiden järjestämä lauantaiaamun "liikuntahetki"!

Nukuin viikonlopun aikana todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu (eli yli 4 tuntia, molempina öinä!). Silti väsymys pistää nyt päälle, vaikka ja missä ja kuinka ja paljon. Kai se on tämä syksy. Ja tämä ranskan puhuminen. Ja tämä koulu. Ja tämä vähän kaikki. En siitä tiedä, mutta nykyään mut voi löytää useinkin samanlaisena kuin sunnuntaina hotellin aulassa odottelemassa lounasta:

Väsymyksestä huolimatta elämä jatkuu normaalisti eteenpäin; lähtökohtaisesti koulua, ruokaa ja unta. Päivät kuluvat nopeasti. Viikonloppuisin seikkaillaan minne milloinkin. Elämä rakentuu yksinkertaisista palasista monimutkaisessa maailmassa. Niistä palasista tärkeimmät ovat tässä alla...

...ma famille<3

Elämääni eläen

Marraskuu kulkee eteenpäin auringon siivittämänä. Aamulla ilma on yhtä sumuisa kuin väsynyt mieli, mutta päivällä aurinko loistaa kirkkaasti ja niin loistavat omat silmätkin. Kaikki on nyt aika hyvin.

Viime viikonloppu oli täynnä vaihtareita, kehitysvammaisten rumpuryhmän musiikkia, pizzaa, turhia keskusteluja, tarpeellisia keskusteluja, sushia ja hymyjä. Tässä on jotain ainutlaatuista, miten näistä rakkaista muista vaihtareista tuli mulle läheisiä ystäviä heti ensi näkemältä, mutta silti saadaan tutustua toisiimme ja toistemme kulttuureihin viikko viikolta paremmin.

Hyvän viikonlopun jälkeen oli taas uutta energiaa ihan vaan olla ja hymyillä arkenakin. Koulu on alkanut valua mukavampaan suuntaan tavalla jos toisella. Aluksi istuin ymmärtämättömyydessäni tunnista toiseen, mutta nyt ymmärrys alkaa hiipiä luokseni. Käytän usein tunnit kääntämällä opettajan puhetta paperille. Aikaisemmin sain kääntää lauseen ja odottaa useamman minuutin seuraavaa ymmärryksen hetkeä, mutta nyt käsi alkaa puutua kirjoittamisen vauhdista. Eilen historianopettaja laittoi pinon maahanmuuttajille suunnattuja historiantehtäviä eteeni. Taso oli tietomäärältään helppo, mutta oli ihana saada edes jotain oikeaa tekemistä monta tuntia kestäneen passiivisuuden jälkeen. 

Edeltävän kahden viikon aikana olen saanut kuulla kerrasta toiseen, miten ranskan taitoni on kehittynyt huomattavasti. Tuon kuuleminen ei koskaan kyllästytä. Monta epätoivon hetkeä on saatu tähänkin astiseen kehitykseen kulkea, joten joskus on hyvä vaan pysähtyä nauttimaan oppimastaan. Mitä enemmän olen ranskaa oppinut puhumaan, sitä enemmän sitä rakastan puhua. Joskus on huonoja, väsyneitä päiviä ja silloin jokainen sana on työn takana, mutta sitten on niitä hyviä päiviä. Niinä päivinä koen sen ihanan huvittavan mukavaksi, miten osaan puhua jotain kieltä, joka kolme kuukautta sitten oli pelkkä kokoelma yksittäisiä sanoja mielen pohjalla. Ei sitä enää silloin halua lopettaa, kun niin nätisti ne sanat tulevat ulos suusta. Saan silti vielä odottaa sitä hetkeä, että pysyn mukana ranskalaisten nuorten keskustelussa. Pystyn juttelemaan yksittäisten ihmisten kanssa sujuvasti, mutta ranskalaisten puhuminen toisilleen on semmoista, noh, sanotaanko vauhdikasta. En silti stressaa siitä sen enempää. Hyödylliseksi olen kokenut oman taitoni upota omiin ajatuksiini, sillä täällä se tulee joskus tarpeeseen.

Tämä keskiviikko on nimeltään "jour férié", jotain ensimmäinen maailmansota jotain juhlistus muisto jotain päivä. Anteeksi tietämykseni määrä, mutta tuon verran sain irti host-äitini selityksestä. Ei tunnu kukaan sen paremmin tietävän, kuin että kaupat ja koulut ovat kiinni. En valita! Viime viikonloppuna tuli nukuttua noin kolme tuntia ja ensi viikonlopun virallinen vaihtari viikonloppu odottaa edessäpäin. Siellä ei ole tapana nukkua, joten piristi ihan mukavasti 12 tunnin yöunet näin etukäteen. 

Elämä on yhä aika kuvatonta kameran hukkumisepisodin jäljiltä, mutta uusi puhelin lähti tilaukseen muutamia päiviä sitten. Sen pitäisi olla vähän paremmalla kameralla varustettu kuin tämä vanha pätkivä samsungini. Tässä keskellä-ei-mitään asumisessa on se hyvä puoli, että rahaa ei kulu paljoa niin kuin suurimmalla osalla vaihtareista. Täällä ei ole kauppoja, kahviloita tai muita päivittäisen rahankulutuksen kohteita, minkä takia pystyn helposti sijoittamaan junalippuihin ja uuteen puhelimeen ilman tilin tyhjenemistä. Puhelimen tänne saavuttua koetan taas aktivoitua kuvauspuolessa, sillä konkreettisia muistoja haluan toki kerätä ja niitä teille myös näyttää.

Eilen sattui yksi konkreettinen muisto viime vuodelta esiin, kun eteeni pomppasi talvinen kuva Helsingistä. Tuli ikävä sen ratikoita ja kahviloita, rauhallisuutta ja viileyttä. Tuntuu hassulta, että siellä kaikki puhuvat suomea. Tuntuu hassulta, että olin siellä viimeksi noin 80 päivää sitten. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Tuntuu myös hassulta, että on vielä reilusti yli 200 päivää, että siellä taas kävelen. Ei se loppujen lopuksi ole kuin lyhyt aika. Kaikki alkaa silti jo tuntua vieraalta Suomessa. Elämä on aika vahvasti täällä nyt. Se tuntuu hyvältä. Haleja Suomeen tutuille ja tuntemattomille.<3

Haaveilijan paluu arkeen

"Vive les vacances!"

Näin on liidulla kirjoitettu meidän keittiön seinällä roikkuvalle liitutaululle. Voi, kyllä. Eläköön lomat. 

Kahden viikon syysloman aikana ehtii paljon. Ehtii juoksennella pitkin kaupunkeja, onnellisena. Ehtii nukkua. Ehtii katsella maailmaa taas vähän kirkkaammin silmin. Katselin merta, katselin kirkkoja. Katselin ystäviäni Bordeaux'n yön hohtavissa valoissa. Katselin elämää, seikkailuja, rakkautta. Katselin maailmaa vaihtarin silmin.

Annoin elämän tulla vastaan. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunsin toteuttavani unelmia. Toisena päivänä istuin toista tuntia ratikkapysäkillä katselemassa ohi kulkevia ihmisiä. Sitten teki hirveästi mieli pastaa. Ostin, söin, olin tyytyväinen. Ei ollut tekosyitä jättää mitään ideaa toteuttamatta.

Kaikkien seikkailujen jälkeen palasin kotiin perjantai-iltana. Täällä tuijottelen ikkunasta keltaisilla lehdillä peitettyä syksyistä maata ja ajattelen tulevaa. Kaikkia niitä hetkiä, joita tulen täällä vielä kokemaan. Jokaista surua ja iloa, joka odottaa muutaman hetken päässä. Jokaista läpikäytyä ajatusta ja tulevaa pohdintaa. Jokaista elämää tässä elämässä.

Suomessa elämä oli yhtä kuin koulu ja olin siitä onnellinen. Täällä elämä meinaa valua kouluksi ja vältän sitä viimeiseen asti. Vaikka tiedän, että en ole täällä vuoden lomalla, mieli heittää silti vapauteen. Tahdon päästä toteuttamaan itseäni, unelmiani ja ideoitani päästä varpaisiin, eikä se onnistu koulunpenkiltä käsin. Suomessa koulu oli vähän oma juttunsa, antaa kaikkien Vaskislaisten tämä ymmärtää, mutta täällä koulu on koulua. Sitä en nyt liikaa kaipaa. Älkää huoliko, kyllä mä sinne kouluun menen, hymyilen, yritän ymmärtää ja teen tehtäväni. Mieli harhailee vaan muualla.

Vastapainoksi tälle voin silti kertoa, että ikävöin opiskelua. Ikävöin asioiden tutkimista, uuden oppimista ja mielipiteiden muuttumista. Ikävöin keskusteluja politiikasta ja kyseenalaistavia kysymyksiä. Ikävöin uuden sisäistämistä. Ikävöin oppituntien ymmärtämistä. Täällä opiskelen koulussa kieltä, oli oppituntina mikä tahansa biologiasta liikuntaan. Koko ajan tulee uutta opittavaa, mutta kaikki pyörii saman aiheen ympärillä. Tietoa janoavat aivoni alkavat kärsiä yksitoikkoisuudesta, mutta elän nautinnon hetkiä iltaisin tietokoneen ääressä lukiessani Hesarin tiede-sivuja. Näin jaksan koulussa keskittyä kääntämään taloussanastoa suomeksi ymmärtämättä aiheesta sen enempää.

Tätä siis jatkan huomisesta lähtien, sellaista aika arkista elämää. Päivä kääntyi marraskuuhun, mutta ulkona paistaa aurinko ja mittari näyttää 20°c. Suuremmat seikkailut odottavat taas ensi viikonloppuna, mutta nyt keskitytään näihin arkisen elämän haasteisiin ja iloihin: vaihtuneiden luokkatilojen löytämiseen, koulubussiin ehtimiseen ja hyvien ruokien syömiseen. Katselen seikkailuita hetken aikaa vähän sivummalta, aamuisin kuuntelen suomalaista musiikkia. Nyt lähden kävelemään vähintään tunniksi keskelle syksyisiä viiniköynnöksiä. Elämä hymyilee omalla ainutlaatuisella tavallaan.