"Vive les vacances!"
Näin on liidulla kirjoitettu meidän keittiön seinällä roikkuvalle liitutaululle. Voi, kyllä. Eläköön lomat.
Kahden viikon syysloman aikana ehtii paljon. Ehtii juoksennella pitkin kaupunkeja, onnellisena. Ehtii nukkua. Ehtii katsella maailmaa taas vähän kirkkaammin silmin. Katselin merta, katselin kirkkoja. Katselin ystäviäni Bordeaux'n yön hohtavissa valoissa. Katselin elämää, seikkailuja, rakkautta. Katselin maailmaa vaihtarin silmin.
Annoin elämän tulla vastaan. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunsin toteuttavani unelmia. Toisena päivänä istuin toista tuntia ratikkapysäkillä katselemassa ohi kulkevia ihmisiä. Sitten teki hirveästi mieli pastaa. Ostin, söin, olin tyytyväinen. Ei ollut tekosyitä jättää mitään ideaa toteuttamatta.
Kaikkien seikkailujen jälkeen palasin kotiin perjantai-iltana. Täällä tuijottelen ikkunasta keltaisilla lehdillä peitettyä syksyistä maata ja ajattelen tulevaa. Kaikkia niitä hetkiä, joita tulen täällä vielä kokemaan. Jokaista surua ja iloa, joka odottaa muutaman hetken päässä. Jokaista läpikäytyä ajatusta ja tulevaa pohdintaa. Jokaista elämää tässä elämässä.
Suomessa elämä oli yhtä kuin koulu ja olin siitä onnellinen. Täällä elämä meinaa valua kouluksi ja vältän sitä viimeiseen asti. Vaikka tiedän, että en ole täällä vuoden lomalla, mieli heittää silti vapauteen. Tahdon päästä toteuttamaan itseäni, unelmiani ja ideoitani päästä varpaisiin, eikä se onnistu koulunpenkiltä käsin. Suomessa koulu oli vähän oma juttunsa, antaa kaikkien Vaskislaisten tämä ymmärtää, mutta täällä koulu on koulua. Sitä en nyt liikaa kaipaa. Älkää huoliko, kyllä mä sinne kouluun menen, hymyilen, yritän ymmärtää ja teen tehtäväni. Mieli harhailee vaan muualla.
Vastapainoksi tälle voin silti kertoa, että ikävöin opiskelua. Ikävöin asioiden tutkimista, uuden oppimista ja mielipiteiden muuttumista. Ikävöin keskusteluja politiikasta ja kyseenalaistavia kysymyksiä. Ikävöin uuden sisäistämistä. Ikävöin oppituntien ymmärtämistä. Täällä opiskelen koulussa kieltä, oli oppituntina mikä tahansa biologiasta liikuntaan. Koko ajan tulee uutta opittavaa, mutta kaikki pyörii saman aiheen ympärillä. Tietoa janoavat aivoni alkavat kärsiä yksitoikkoisuudesta, mutta elän nautinnon hetkiä iltaisin tietokoneen ääressä lukiessani Hesarin tiede-sivuja. Näin jaksan koulussa keskittyä kääntämään taloussanastoa suomeksi ymmärtämättä aiheesta sen enempää.
Tätä siis jatkan huomisesta lähtien, sellaista aika arkista elämää. Päivä kääntyi marraskuuhun, mutta ulkona paistaa aurinko ja mittari näyttää 20°c. Suuremmat seikkailut odottavat taas ensi viikonloppuna, mutta nyt keskitytään näihin arkisen elämän haasteisiin ja iloihin: vaihtuneiden luokkatilojen löytämiseen, koulubussiin ehtimiseen ja hyvien ruokien syömiseen. Katselen seikkailuita hetken aikaa vähän sivummalta, aamuisin kuuntelen suomalaista musiikkia. Nyt lähden kävelemään vähintään tunniksi keskelle syksyisiä viiniköynnöksiä. Elämä hymyilee omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Annoin elämän tulla vastaan. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunsin toteuttavani unelmia. Toisena päivänä istuin toista tuntia ratikkapysäkillä katselemassa ohi kulkevia ihmisiä. Sitten teki hirveästi mieli pastaa. Ostin, söin, olin tyytyväinen. Ei ollut tekosyitä jättää mitään ideaa toteuttamatta.
Kaikkien seikkailujen jälkeen palasin kotiin perjantai-iltana. Täällä tuijottelen ikkunasta keltaisilla lehdillä peitettyä syksyistä maata ja ajattelen tulevaa. Kaikkia niitä hetkiä, joita tulen täällä vielä kokemaan. Jokaista surua ja iloa, joka odottaa muutaman hetken päässä. Jokaista läpikäytyä ajatusta ja tulevaa pohdintaa. Jokaista elämää tässä elämässä.
Suomessa elämä oli yhtä kuin koulu ja olin siitä onnellinen. Täällä elämä meinaa valua kouluksi ja vältän sitä viimeiseen asti. Vaikka tiedän, että en ole täällä vuoden lomalla, mieli heittää silti vapauteen. Tahdon päästä toteuttamaan itseäni, unelmiani ja ideoitani päästä varpaisiin, eikä se onnistu koulunpenkiltä käsin. Suomessa koulu oli vähän oma juttunsa, antaa kaikkien Vaskislaisten tämä ymmärtää, mutta täällä koulu on koulua. Sitä en nyt liikaa kaipaa. Älkää huoliko, kyllä mä sinne kouluun menen, hymyilen, yritän ymmärtää ja teen tehtäväni. Mieli harhailee vaan muualla.
Vastapainoksi tälle voin silti kertoa, että ikävöin opiskelua. Ikävöin asioiden tutkimista, uuden oppimista ja mielipiteiden muuttumista. Ikävöin keskusteluja politiikasta ja kyseenalaistavia kysymyksiä. Ikävöin uuden sisäistämistä. Ikävöin oppituntien ymmärtämistä. Täällä opiskelen koulussa kieltä, oli oppituntina mikä tahansa biologiasta liikuntaan. Koko ajan tulee uutta opittavaa, mutta kaikki pyörii saman aiheen ympärillä. Tietoa janoavat aivoni alkavat kärsiä yksitoikkoisuudesta, mutta elän nautinnon hetkiä iltaisin tietokoneen ääressä lukiessani Hesarin tiede-sivuja. Näin jaksan koulussa keskittyä kääntämään taloussanastoa suomeksi ymmärtämättä aiheesta sen enempää.
Tätä siis jatkan huomisesta lähtien, sellaista aika arkista elämää. Päivä kääntyi marraskuuhun, mutta ulkona paistaa aurinko ja mittari näyttää 20°c. Suuremmat seikkailut odottavat taas ensi viikonloppuna, mutta nyt keskitytään näihin arkisen elämän haasteisiin ja iloihin: vaihtuneiden luokkatilojen löytämiseen, koulubussiin ehtimiseen ja hyvien ruokien syömiseen. Katselen seikkailuita hetken aikaa vähän sivummalta, aamuisin kuuntelen suomalaista musiikkia. Nyt lähden kävelemään vähintään tunniksi keskelle syksyisiä viiniköynnöksiä. Elämä hymyilee omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti