Kahden kuukauden ajatusvirtaa

Päämäärättömän kunnianhimoinen ihminen. Kaikkea tuota ja niin paljon enemmän ja vähemmän tarvitsee olla, että tätä jaksaa. Pitää olla vähän tavoitteellinen. Nähdä asiat saavutuksina, mistä voi iloita jälkeenpäin. Pitää silti olla vähän vapautuva, siinä määrin, että sen jokaisen onnen tunteen, minkä tuntee tyhmimmästäkin asiasta, suo itselleen.

Olen viettänyt hetkiä odottaen tulevaisuutta. Olen antanut ajatusten valua ensi kevääseen, ensi syksyyn, ensi elämään viiden vuoden päästä. On ihanaa suunnitella tulevaa. Se on niin varmaa, kun sitä ei vielä ole. Harvoin annan itselleni tilaa itkeä osaamattomuuden jaksamattomuutta tai kykenemättömyyttä olemaan jotain tavoiteltavaa. Ehkä juuri siksi, että kaiken käsittely on juuri yhtä hankalaa, miltä se kuulostaa.

Itsetiedostaminen käy välillä ylikierroksilla. Ymmärtämättömyydessä on liikaa aikaa katsella itseään toisen silmien läpi, liikaa aikaa ajatella. Pienikin menetetty itsevarmuus on tuntunut ylivoimaiselta esteeltä. Silti se uusi itsevarmuus, joka täällä kerääntyy päivä päivältä, on paljon hienompaa kuin entinen. Hankaluuksissaan tie itsensä hyväksymiseen täällä on löytynyt yksinkertaisesta elämänohjeesta, jonka sanoin elämää pohtiessa, kaikessa ajattelemattomuudessa toiselle vaihto-oppilaalle, sielunsiskolle, kaksi viikkoa sitten:

Next week you will have to forgive yourself one hundred thousand times.

Seuraavana päivänä, kun koulussa koin epävarmuutta ja heikkoutta hymyilemättömyydestäni, kirjoitin tuon satunnaisen lauseen kuulakärkikynällä kalenteriini, nätisti kaunolla muotoillen. Rupesin katsomaan sitä vähintään neljätoista kertaa päivässä. Annoin itselleni luvan ajatella itseäni kaiken muun yli. Loppuviikosta hymyilytti. On se anteeksianto kumma juttu, varsinkin itsellensä.

Nämä uudet henkisellä itsetutkistelulla löydetyt elämänohjeet ovat kaikessa tärkeydessään silti toissijainen juttu. Ensisijainen on se itselleen onnen hetkien suominen. Siinä tarvitaan vähän taitoa, vähän heittäytymistä ja paljon ylianalysoimisesta pois pääsemisestä. Pitää osata olla miettimättä liikaa. Pitää osata antaa itselleen kaikki hetket. Maailmaa katsoessa ei pidä olla liian kriittinen tai liian odottava, pitää vain olla. Monta onnen hetkeä saa kokea, kun ei katso yli niiden. Monta yhtä huvittavan ihanaa, sellaista mitä oli rullailla skeittilaudalla istuen tiensä joenvartta pitkin Bordeaux'ssa. Itsensä vapauttaminen on aika kuvaavasti sanottu. Joskus vaan elää sen kummempia miettimättä.

Itsensä vertailu muihin on kostautunut useamman kerran. Muilla tarkoitan muita vaihto-oppilaita. Aina on joku, jolla on enemmän paikallisia kavereita kuin sinulla. Aina on joku, jonka kielitaito kehittyy viikossa yhtä paljon kuin omasi kuukaudessa. Aina on joku, joka tuntuu olevan onnellisempi, heittäytyvämpi, esimerkillisempi vaihto-oppilas. Aina on se joku. Rotareiden koulutukset pinttivät aika tehokkaasti mieleen, millainen on täydellinen vaihto-oppilas. Siksi yksi suurimmista haasteista on ollut hyväksyä se, että täälläkin olet vain ihminen. Olet omana itsenäsi maailmalla. Rotareiden lähettämä Suomen edustaja kyllä, mutta ensisijaisesti pelkkä Venla, joka halusi elämäänsä vähän vaihtelua, vähän seikkailua.

Tänään on kaksi kuukautta siitä, kun tämän seikkailun aloitin. Yritin sen vuoksi selventää, miten kaikki täällä ei ole iloa, juhlaa, hymyä tai rentoa elämää, mutta tuloksena oli monta epäselvää lausetta ja ylitaivutettua adjektiivia. Ei tästä ehkä mitään konkreettista irti saanut, mutta tältä musta silti tuntuu. Sekavan yksinkertaiselta. Itsevarmana eteenpäin menevältä. Onnelliselta, kunnes itkettää. Sitten taas naurattaa. Ja naurua saa jatkaa.