Marraskuu kulkee eteenpäin auringon siivittämänä. Aamulla ilma on yhtä sumuisa kuin väsynyt mieli, mutta päivällä aurinko loistaa kirkkaasti ja niin loistavat omat silmätkin. Kaikki on nyt aika hyvin.
Viime viikonloppu oli täynnä vaihtareita, kehitysvammaisten rumpuryhmän musiikkia, pizzaa, turhia keskusteluja, tarpeellisia keskusteluja, sushia ja hymyjä. Tässä on jotain ainutlaatuista, miten näistä rakkaista muista vaihtareista tuli mulle läheisiä ystäviä heti ensi näkemältä, mutta silti saadaan tutustua toisiimme ja toistemme kulttuureihin viikko viikolta paremmin.
Hyvän viikonlopun jälkeen oli taas uutta energiaa ihan vaan olla ja hymyillä arkenakin. Koulu on alkanut valua mukavampaan suuntaan tavalla jos toisella. Aluksi istuin ymmärtämättömyydessäni tunnista toiseen, mutta nyt ymmärrys alkaa hiipiä luokseni. Käytän usein tunnit kääntämällä opettajan puhetta paperille. Aikaisemmin sain kääntää lauseen ja odottaa useamman minuutin seuraavaa ymmärryksen hetkeä, mutta nyt käsi alkaa puutua kirjoittamisen vauhdista. Eilen historianopettaja laittoi pinon maahanmuuttajille suunnattuja historiantehtäviä eteeni. Taso oli tietomäärältään helppo, mutta oli ihana saada edes jotain oikeaa tekemistä monta tuntia kestäneen passiivisuuden jälkeen.
Edeltävän kahden viikon aikana olen saanut kuulla kerrasta toiseen, miten ranskan taitoni on kehittynyt huomattavasti. Tuon kuuleminen ei koskaan kyllästytä. Monta epätoivon hetkeä on saatu tähänkin astiseen kehitykseen kulkea, joten joskus on hyvä vaan pysähtyä nauttimaan oppimastaan. Mitä enemmän olen ranskaa oppinut puhumaan, sitä enemmän sitä rakastan puhua. Joskus on huonoja, väsyneitä päiviä ja silloin jokainen sana on työn takana, mutta sitten on niitä hyviä päiviä. Niinä päivinä koen sen ihanan huvittavan mukavaksi, miten osaan puhua jotain kieltä, joka kolme kuukautta sitten oli pelkkä kokoelma yksittäisiä sanoja mielen pohjalla. Ei sitä enää silloin halua lopettaa, kun niin nätisti ne sanat tulevat ulos suusta. Saan silti vielä odottaa sitä hetkeä, että pysyn mukana ranskalaisten nuorten keskustelussa. Pystyn juttelemaan yksittäisten ihmisten kanssa sujuvasti, mutta ranskalaisten puhuminen toisilleen on semmoista, noh, sanotaanko vauhdikasta. En silti stressaa siitä sen enempää. Hyödylliseksi olen kokenut oman taitoni upota omiin ajatuksiini, sillä täällä se tulee joskus tarpeeseen.
Tämä keskiviikko on nimeltään "jour férié", jotain ensimmäinen maailmansota jotain juhlistus muisto jotain päivä. Anteeksi tietämykseni määrä, mutta tuon verran sain irti host-äitini selityksestä. Ei tunnu kukaan sen paremmin tietävän, kuin että kaupat ja koulut ovat kiinni. En valita! Viime viikonloppuna tuli nukuttua noin kolme tuntia ja ensi viikonlopun virallinen vaihtari viikonloppu odottaa edessäpäin. Siellä ei ole tapana nukkua, joten piristi ihan mukavasti 12 tunnin yöunet näin etukäteen.
Elämä on yhä aika kuvatonta kameran hukkumisepisodin jäljiltä, mutta uusi puhelin lähti tilaukseen muutamia päiviä sitten. Sen pitäisi olla vähän paremmalla kameralla varustettu kuin tämä vanha pätkivä samsungini. Tässä keskellä-ei-mitään asumisessa on se hyvä puoli, että rahaa ei kulu paljoa niin kuin suurimmalla osalla vaihtareista. Täällä ei ole kauppoja, kahviloita tai muita päivittäisen rahankulutuksen kohteita, minkä takia pystyn helposti sijoittamaan junalippuihin ja uuteen puhelimeen ilman tilin tyhjenemistä. Puhelimen tänne saavuttua koetan taas aktivoitua kuvauspuolessa, sillä konkreettisia muistoja haluan toki kerätä ja niitä teille myös näyttää.
Eilen sattui yksi konkreettinen muisto viime vuodelta esiin, kun eteeni pomppasi talvinen kuva Helsingistä. Tuli ikävä sen ratikoita ja kahviloita, rauhallisuutta ja viileyttä. Tuntuu hassulta, että siellä kaikki puhuvat suomea. Tuntuu hassulta, että olin siellä viimeksi noin 80 päivää sitten. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Tuntuu myös hassulta, että on vielä reilusti yli 200 päivää, että siellä taas kävelen. Ei se loppujen lopuksi ole kuin lyhyt aika. Kaikki alkaa silti jo tuntua vieraalta Suomessa. Elämä on aika vahvasti täällä nyt. Se tuntuu hyvältä. Haleja Suomeen tutuille ja tuntemattomille.<3
Viime viikonloppu oli täynnä vaihtareita, kehitysvammaisten rumpuryhmän musiikkia, pizzaa, turhia keskusteluja, tarpeellisia keskusteluja, sushia ja hymyjä. Tässä on jotain ainutlaatuista, miten näistä rakkaista muista vaihtareista tuli mulle läheisiä ystäviä heti ensi näkemältä, mutta silti saadaan tutustua toisiimme ja toistemme kulttuureihin viikko viikolta paremmin.
Hyvän viikonlopun jälkeen oli taas uutta energiaa ihan vaan olla ja hymyillä arkenakin. Koulu on alkanut valua mukavampaan suuntaan tavalla jos toisella. Aluksi istuin ymmärtämättömyydessäni tunnista toiseen, mutta nyt ymmärrys alkaa hiipiä luokseni. Käytän usein tunnit kääntämällä opettajan puhetta paperille. Aikaisemmin sain kääntää lauseen ja odottaa useamman minuutin seuraavaa ymmärryksen hetkeä, mutta nyt käsi alkaa puutua kirjoittamisen vauhdista. Eilen historianopettaja laittoi pinon maahanmuuttajille suunnattuja historiantehtäviä eteeni. Taso oli tietomäärältään helppo, mutta oli ihana saada edes jotain oikeaa tekemistä monta tuntia kestäneen passiivisuuden jälkeen.
Edeltävän kahden viikon aikana olen saanut kuulla kerrasta toiseen, miten ranskan taitoni on kehittynyt huomattavasti. Tuon kuuleminen ei koskaan kyllästytä. Monta epätoivon hetkeä on saatu tähänkin astiseen kehitykseen kulkea, joten joskus on hyvä vaan pysähtyä nauttimaan oppimastaan. Mitä enemmän olen ranskaa oppinut puhumaan, sitä enemmän sitä rakastan puhua. Joskus on huonoja, väsyneitä päiviä ja silloin jokainen sana on työn takana, mutta sitten on niitä hyviä päiviä. Niinä päivinä koen sen ihanan huvittavan mukavaksi, miten osaan puhua jotain kieltä, joka kolme kuukautta sitten oli pelkkä kokoelma yksittäisiä sanoja mielen pohjalla. Ei sitä enää silloin halua lopettaa, kun niin nätisti ne sanat tulevat ulos suusta. Saan silti vielä odottaa sitä hetkeä, että pysyn mukana ranskalaisten nuorten keskustelussa. Pystyn juttelemaan yksittäisten ihmisten kanssa sujuvasti, mutta ranskalaisten puhuminen toisilleen on semmoista, noh, sanotaanko vauhdikasta. En silti stressaa siitä sen enempää. Hyödylliseksi olen kokenut oman taitoni upota omiin ajatuksiini, sillä täällä se tulee joskus tarpeeseen.
Tämä keskiviikko on nimeltään "jour férié", jotain ensimmäinen maailmansota jotain juhlistus muisto jotain päivä. Anteeksi tietämykseni määrä, mutta tuon verran sain irti host-äitini selityksestä. Ei tunnu kukaan sen paremmin tietävän, kuin että kaupat ja koulut ovat kiinni. En valita! Viime viikonloppuna tuli nukuttua noin kolme tuntia ja ensi viikonlopun virallinen vaihtari viikonloppu odottaa edessäpäin. Siellä ei ole tapana nukkua, joten piristi ihan mukavasti 12 tunnin yöunet näin etukäteen.
Elämä on yhä aika kuvatonta kameran hukkumisepisodin jäljiltä, mutta uusi puhelin lähti tilaukseen muutamia päiviä sitten. Sen pitäisi olla vähän paremmalla kameralla varustettu kuin tämä vanha pätkivä samsungini. Tässä keskellä-ei-mitään asumisessa on se hyvä puoli, että rahaa ei kulu paljoa niin kuin suurimmalla osalla vaihtareista. Täällä ei ole kauppoja, kahviloita tai muita päivittäisen rahankulutuksen kohteita, minkä takia pystyn helposti sijoittamaan junalippuihin ja uuteen puhelimeen ilman tilin tyhjenemistä. Puhelimen tänne saavuttua koetan taas aktivoitua kuvauspuolessa, sillä konkreettisia muistoja haluan toki kerätä ja niitä teille myös näyttää.
Eilen sattui yksi konkreettinen muisto viime vuodelta esiin, kun eteeni pomppasi talvinen kuva Helsingistä. Tuli ikävä sen ratikoita ja kahviloita, rauhallisuutta ja viileyttä. Tuntuu hassulta, että siellä kaikki puhuvat suomea. Tuntuu hassulta, että olin siellä viimeksi noin 80 päivää sitten. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Tuntuu myös hassulta, että on vielä reilusti yli 200 päivää, että siellä taas kävelen. Ei se loppujen lopuksi ole kuin lyhyt aika. Kaikki alkaa silti jo tuntua vieraalta Suomessa. Elämä on aika vahvasti täällä nyt. Se tuntuu hyvältä. Haleja Suomeen tutuille ja tuntemattomille.<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti