Ikävöin aikaa, kun olin pelkkä Venla

Ikävöin itsenäisyyttä. Ikävöin sitä, ettei jokaista menoa tarvitse suunnitella viikkoa etukäteen. Ikävöin lähes kotiovelta lähtevää julkista liikennettä ja ystävilläni yöpymistä ilman sen suurempaa suunnittelua. Ikävöin sitä, että olen itse itsestäni vastuussa, eikä minulla ole kokonaista järjestöä takanani, joka haluaa minun elävän mahdollisimman turvallista ja rauhallista elämää. Ikävöin opettajien ja muiden aikuisten näyttämää luottamusta minua kohtaan. Ikävöin sitä, miten ei tarvinnut kokea itseään lapseksi.

Ikävöin pieniä asioita kotoa. Ikävöin sitä, kuinka ollessani väsynyt äiti hieroi jalkojani. Ikävöin huoneeni ikkunasta näkyviä naapurin leikkiviä lapsia. Ikävöin sitä, että ruokakauppa oli muutaman sadan metrin päässä. Ikävöin leipälaatikossa olevia hapankorppuja. Ikävöin miljoonia kahvihetkiä ystävien kanssa ja Helsingin museoita. Ikävöin saunaa, salmiakkia ja siskoani. Ikävöin isän kanssa elokuvien katsomista. Ikävöin halauksia.

Ikävöin suomen puhumista. Ikävöin itseilmaisua sanoilla. Ikävöin sitä, että kykenen sanomaan mielipiteeni tilanteessa kuin tilanteessa. Ikävöin pitkiä keskusteluja. Ikävöin tilanteiden hallitsemista.  Ikävöin sitä, ettei tarvitse väsyttää itseään joka päivä pelkän puhumisen hankaluudella. Ikävöin tutustumisen helppoutta yhteistä kieltä puhumalla. Ikävöin sanojen hassusti taivuttelua.

Ikävöin koulua, sen punaisia sohvia ja persoonallisia opettajia. Ikävöin opiskelua ja oppimista. Ikävöin stressin tunnetta liiasta tekemisestä. Ikävöin sitä, kuinka yksikään päivä ei ollut hirveä. Tai ehkä oli, mutta ei sitten oikeasti ollutkaan. Ikävöin monipuolisia arkipäiviä. Ikävöin kiireisyyttä ja rauhallisia hetkiä sen välissä. Ikävöin ystäviäni.

Ikävöin sitä, miten useimmat ihmiset jokapäiväisessä elämässäni tunsivat minut lähes läpikotaisin. Ikävöin sitä, ettei itseään ja olemassaoloaan tarvinnut todistella. Ikävöin sitä, miten olin vain oma itseni ilman ylimääräisiä titteleitä; En ollut Finland, en ollut "se vaihto-oppilas", en ollut Étranger, en ollut se, joka ei koskaan ymmärrä, en ollut vaivaksi kenellekään. Olin pelkkä Venla.

Antaa ikävän tulla, kun on tullakseen. Ei se ole myrkkyä pienissä määrissä kerrallaan. Mitä sitä turhaan esittämään, ettei ikävää olisi olemassa. Ei siitä silti tarvitse huolestua, sillä vaikka kaiken aika avoimesti tänne vuodatinkin, eivät nämä tunteen ole yhdellä kerralla tulleita. Tässä on kolmen kuukauden aikaisia ajatuksia, jotka ovat tulleet ja menneet omana hetkenään, kirjoitettuna yhteen ajatusvirtaan. Ja jos ihan totta puhutaan, tuossa on monta asiaa, joita tulen varmasti täältä lähtiessä ikävöimään. On se loppujen lopuksi kivaa olla pienessä erikoisasemassa, enkä varmasti jälkeenpäin valita tästä stressittömästä elämänajasta. Nyt oli vaan yksi niistä päivistä, kun käperryin sängyn nurkkaan kirjoittamaan miettien, mitä kaikkea ihanaa voinkaan Suomesta kaivata. Onnelliseksi tekee tietää, miten hyvän elämän omistaa. Tai siis miten hyvät kaksi elämää. Yksi elämähän se on, kahteen niin kovin erilaiseen paikkaan jaettuna. Molemmat paikat antavat paljon, molemmat paikat kasvattavat ihmisenä. Suomi on jo koti sydämessä, Ranska löytää päivä päivältä tiensä sinne vahvemmin. Venla on ja pysyy omana itsenään maailmaa itseensä sisäistäen. Tästä on hyvä jatkaa tänään alkavaa neljättä kuukautta.