Viime perjantai-iltana oli suuressa leivoksessa kynttilä ja pieni "Joyeux anniversaire!" -kyltti. Pöydän ääreen oli kokoontunut vanhahkoja miehiä ja naisia rotary-klubistani sekä kaksi brittipariskuntaa, joita en ollut koskaan tavannut, mutta heidän mielestään oli aivan ihanaa päästä laulamaan onnitteluja tälle täysi-ikäistyvälle suomalaiselle. Oli naurua, hymyä ja ruokaa. Oli sympaattista ja lämminhenkistä tunnelmaa. Oli sellaista, kun pienessä ranskalaisessa kaupungissa voi odottaa olevan.
Lauantaina hyppäsin junaan kohti Bordeaux'ta, jossa odotti niin perulaista kuin kanadalaista, brasilialaista kuin suomalaista ystävää. Naurattaa, että muutamia vuosia sitten pohdin, haluanko lähteä vaihto-oppilaaksi, sillä halusin viettää 18-vuotissyntymäpäiväni Suomessa. Mitä siltä päivältä ikinä muuta toivoikaan, kuin rakkaiden ihmisten läsnäoloa. Sitä se oli. Sympaattinen katusoittaja soitteli "Here comes the sun" samalla, kun kävelin ilman kenkiä Bordeaux'n katuja pitkin tammikuisessa viileydessä. Se oli aika täydellinen tapa elää ensimmäinen päiväni täysi-ikäisenä.
Sunnuntai-iltana harmitti, etten pystynyt elämään ikuisesti menneessä viikonlopussa, mutta sitten tuli maanantai, joka päätti näyttää paremmat puolensa. Tutustuin ranskalaiseen yliopistoon merenrannalla, vaihtelin kuulumisia kavereiden kanssa ja pohdin omia tulevaisuuden suunnitelmia muiden kertoillessa omistaan. Ei enää päänsärkyjä kielen takia, ei enää pitkittyneitä tylsistymisiä ymmärtämättömyydessä, ei enää hukassa olemista, ainakaan paljoa. Pitkän matkan sai tähän astiseen kehitykseen kulkea, ja vaikka opittavaa löytyy vielä jokaisesta keskustelusta ja oppitunnista, on nyt jonkinlainen ote tästä sekavan kauniista kielestä saatu. Elämä tuntuu taas vähän normaalimmalta, kun ei tarvitse aamusta iltaan taistella kielellisen ilmaisun kanssa. Onnellinen olen siitä, etten lähtenyt englanninkieliseen maahan kehittämään jo olemassa olevaa kielitaitoani. Vaikka syyskuun Venla olikin aika tuskissa, niin kyllä aivot itsensä palkitsee.
Hankala enää saada kiinni sen 4-vuotiaan Venlan ajatuksista, joka kuuli ensimmäistä kertaa, että Pariisi ei sijaitse Suomessa. Sen jälkeen tuli hirveä hinku päästä siellä käymään. Yhtä hankala on ymmärtää, miten hienoa oli 11-vuotiaan Venlan mielestä aloittaa tämän tuntemattoman mutta kauniilta kuulostavan kielen opiskelu. Ja vaikka muistot ovatkin kirkkaat muutaman vuoden takaiselta Pariisin matkalta, on silti hankala enää kuvitella, miltä tämä maa vaikutti turistin silmin. Suomessa se "aito" koti sijaitsee, mutta nämä tutut kylät ja kaupungit, kieli ja kulttuuri, ruoat ja juomat ja niin myös ihmiset ovat saaneet itsensä asetettua uudeksi kodikseni, arjekseni, elämäkseni. Enää on tätä jäljellä alle puoli vuotta, joka tuntuu tässä vaiheessa hyvin lyhyeltä ajalta.
Toivottavasti en koskaan unohda, millaista elämää sai juuri täysi-ikäistynyt, 18-vuotias Venla elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti